asiaa tai ei

kalevi hotanen

suo, kuokka ja ministeri

On kummallista, että meillä on kovin usein huono kulttuuriministerionni. Kulttuuriministeri on opetusministeriössä toinen ministeri, alkujaan apulaisopetusministeri Ingmanin II hallituksessa vuosina 1924–1925, nykyisenä virkanimityksenään kulttuuriministeri erinäisin lisukkein. Nimike on vaihdellut milloin mitenkin eri hallituksissa. Esimerkiksi Paavo Arhinmäki oli kulttuuri- ja urheiluministeri. Arhinmäki tiesi yhtä ja toista futiksesta, mutta tämän nykyisen ministerin tiedekentän tuntemus on jäänyt minulle tabula rasaksi. Vaikka kulttuuriministerikin on ensi sijassa poliittinen päätöksentekijä eikä valtion hallinnossa yksin mitään, olisi hänen kyettävä edes esiintymisellään osoittamaan olevansa muutakin kuin turvenuija.

uusiutuva luonnonvara

Turvetuotannon ylläpitämisestä on tehty kepussa elämän ja kuoleman kysymys, joka vain osoittaa, kuinka huolissaan puolue on kannatuksensa hupenemisesta, poliittisen ehtoonsa kajastamisesta ja poliittisista möhläyksistään.

Puolueen puheenjohtajuus ei pätevöitä valtiovarainministeriksi eikä kulttuuriministeriksi. Matti Vanhanen oli kepulle tapeellinen pelastusrengas, virkamiesolemuksellaankin vakuuttava.

Annika Saarikko näyttää määrittelevän puoluejohtajuutensa, ministeriytensä ja puolueensa poliittisen tulevaisuuden turveteollisuuden ylläpidon kautta. Viimeisenä pelastuksenaan turpeentuottajat julistavat turvetta uudistuvana luonnonvarana. Uudistuvuus on tietysti totta, mutta jyrsityt suot eivät ennallistu vuodessa eivätkä edes sadassa.

On ihmetelty, että tiede- ja kulttuuriministeri leikkaa tieteestä satsatessaan turpeeseen.

Minun tietämyksessäni kivihiili tuottaa vähemmän päästöjä kuin turve. Jos Suomi aikoo mahdollisesti toteutuvalla hiilineutraaliudellaan pelastaa maailman ja jos poltettavaa ylimenokautena tarvitaan, niin poltettakoon mieluummin kivihiiltä kuin turvetta, jota jyrsimällä turmellaan suoluontojen lisäksi vesistöjä.

värillä on väliä

Maailman tunnetuimman animaatiosarjan, Simpsonien, mustaa tohtori Hibbertiä, Simpsonien perhelääkäriä, yli 30 vuotta ääninäytellyt valkoinen Harry Shearer on siirretty syrjään Hibbertin äänenä ja hänen tilalleen on valittu musta ääninäyttelijä Kevin Michael Richardson. Simpsonien tuottajat ovat linjanneet, että valkoisia näyttelijöitä ei enää käytetä ei-valkoisten roolihahmojen ääninä. Uutisessa ei kerrota, tarkoittaako linjaus myös sitä, että ei-valkoinen ei voi esiintyä valkoisen roolihahmon äänenä.

sisyfoksen perintö

Sisyfos oli Kreikan mytologiassa Korintin perustaja ja kuningas, joka ei piitannut jumalista eikä kuolemasta. Vehkeiltyään aikansa kuolemaa vastaan hän joutui Manalassa vierittämään ikuisesti kivenlohkaretta ylös jyrkkää rinnettä.

Albert Camus
käsitteli Sisyfoksen myyttiä samannimisessä esseessään, jossa hän esittelee filosofiansa, jonka mukaan ihminen on tuomittu etsimään tuloksetta merkitystä ja selkeyttä maailmassa, jota on mahdoton ymmärtää.

Sisyfos oli päähenkilönä vuonna 415 eaa. esitetyssä satyyrinäytelmässä Sisyfos, josta on jäljellä vain 42 säkeen fragmentti, joka on ensimmäinen tunnettu lähde, jossa uskonto esitetään ihmisten käytöksen kontrolloimiseen tarkoitettuna keksintönä.

Oli aika, jolloin ihmisten elämä oli vailla järjestystä
ja villipetomaista ja palveli raakaa voimaa.
Silloin hyville ei ollut palkintoa
eikä pahoille vuorostaan rangaistusta.
Sitten, nähdäkseni, ihmiset säätivät rankaisevat lait,
jotta oikeudenmukaisuus olisi kaiken yläpuolella
ja pitäisi hybristä orjanaan;
laki rankaisi sitä mukaa kun joku hairahtui.
Sen jälkeen kun lait
väkisin pidättivät heitä tekemästä tekosiaan julkisesti,
he tekivät niitä salassa. Silloin, nähdäkseni,
ensimmäisen kerran
joku fiksu ja taidokas mies sai päähänsä
keksiä että kuolevaisten pitää pelätä jumalia, jotta
pahoilla olisi jotakin pelättävää silloinkin kun
he tekisivät ja puhuisivat ja ajattelisivat jotain salassa.
Siitä syystä hän otti käyttöön jumaluuden,
kukoistavan jumalhengen, jolla on ikuinen elämä,
joka näkee ja kuulee mielessään, on perin viisas,
joka kiinnittää huomionsa kaikkeen ja on jumalallinen luontojaan,
joka kuulee kaiken kuolevaisten keskuudessa lausahdetun
ja kykenee näkemään kaiken mitä on tekeillä.
Vaikka he hiljaa yhdessä juonisivat jotakin pahaa,
tämä ei jäisi jumalilta huomaamatta; he ovat näet perin viisaita.
Näillä sanoilla puhuen hän
esitti sangen makoisan opetuksen
peiteltyään totuuden valheellisella puheella.
Hän väitti jumalten asuvan siellä, mistä puhumalla
sai säikäytettyä ihmiset mahdollisimman pahasti, pois tolaltaan,
tietäen mistä tulevat kuolevaisten
kurjan elämän pelot ja ilot,
yläilmoista, missä havaitsi salamoita
ja kauheita ukkosen jylyjä
ja missä oli tähtisen taivaan muoto,
Ajan, taitavan ammattilaisen, kirjooma kaunis luomus;
sieltä lähestyy tähden säteilevä metallikimpale
ja sieltä laskeutuu vetinen ukkoskuuro maahan.
Tällaisilla peloilla hän ympäröi ihmiset,
ja niiden ja taitavien puheidensa kautta hän
asetti jumalhengen asumaan sopivaan paikkaan
ja tukahdutti laittomuuden määräystensä avulla.

Näytelmän kirjoittajasta ei ole varmuutta. Antiikin lähteissä mainittuja vaihtoehtoisia kirjoittajia on kaksi, Kritias ja Euripides, joiden näytelmissä esiintyy ateistisia kannanottoja.

(Säkeiden suomennos: Suvi Kuokkanen)

pysyvää on vain muutos

Timo Soini sanoi taannoin, provosoiden toki, ennen persujen hajoamista, että kokoomus on perussuomalaisten linjalla maahanmuuttokysymyksessäkin, mutta ei vain uskalla myöntää sitä.

Ollessani mukana vasemmistopolitiikassa muuan puoluetoverini oli turhautuneena sitä mieltä, että kokoomus oli ainoa puolue, joka rehellisesti uskalsi kertoa, mitä aikoi.

Vihreitä ja ja persuja on sanottu vasemmistopuolueiksi, mutta kumpikaan ei perustu työväenliikkeen arvomaailmalle, vaikka niihin on hakeutunut työläisiä ja jopa entisiä taistolaisia.

Vasemmistoliitolle en povannut ruusuista tulevaisuutta. Pidin sitä kevyehkönä nuorisopuolueena, mutta kyllä se on asettunut tukevasti puoluekenttään.

Ehkä epäluuloisimmin suhtauduin keräilypuolueelta vaikuttaneeseen vihreisiin.

SDP:n eheytyminen oli lähinnä kosmeettinen: TPSL:n omat johtajat tappoivat Kalevi Sorsan myötävaikutuksella kituliaan puolueensa Aarre Simosen myöntämillä rahoilla.

TPSL:n hajoamisen seurauksena syntyneen mikropuolueen kellokkaat lienevät enimmäkseen tuonilmaisissa. Olen ollut vaikuttamassa sen lopettamiseen, mutta puolue saattaa vielä jossakin muodossa olla olemassa.

On vielä pieniä tiaispuolueita ja joku voimiltaan ehtynyt sarvikuonopuolue, joita en jaksa ajatella.

Varsinainen poliittien aktivismini kuoli puoluepoliittisen lehdistön kuoleman ja näivettymisen ja puoluepoliitisen uusjaon myötä. Nyt vain seison metsänreunassa irvistelemässä, toki muistaen, että pysyvää on vain muutos. Joskus vilkuilen KU:n uutiskirjettä.

(KU, kommentti Kalevi Suomelan blogissa)

Finlandia-palkinto on hattutemppu

Finlandia-listan kirjojen on täytettävä tietyt kaupalliset ehdot, koska teosten palkitsemisessa on kyse myynninedistämiskampanjasta. On sitten samantekevää, minkä teoksen kapellimestari Hannu Lintu hatusta nostaa. Toivottavasti näppeihin osuu Tommi Kinnusen teos, ei siksi, että se olisi mielestäni paras mahdollinen voittaja, vaan koska symppaan Kinnusta, jolla olisi varmaan rahalle reikiä kulttuurihistoriallisesti arvokkaan puutalokiinteistönsä kunnossapidossa täällä Turussa.

Nykyisestä rmaanituotannosta en ole erityisen kiinnostunut, ja Tieto-Finlandiaan kelpuutettavien teosten ei Kirjasäätiön mielestä tule olla tiedekirjoja, vaan mieluiten kassakoneita ahnaasti kilisyttäviä kustantajien tilaamia julkkisten elämäkertoja.

Muuten olen sitä mieltä, että lukemisessa on aina puolensa.

Joskus kuvittelin, että ollakseen kirjallisesti sivistynyt, mutta kyllä asiantuntijaksi pääsee vähemmälläkin.

Vaikka lukeminen kannattaa aina, niin uuvuttavan kirjan lukeminen kannesta kanteen on ajan haaskaamista ja mielen rääkkäämistä.

Paavo Haavikko sanoi kirjankustantajana, että hän näkee kahdesta ensimmäisestä lauseesta, kannattaako käsikirjoitus lukea loppuun. Hän oli sen sortin nero.

Noin 17-vuotiaana luin väenväkisin P. Cajanderin suomentamat Shakespearen draamat. Pitkäaikaiseen muistiini jäivät yhdeksän sidosta käsittävän kirjasarjan draamoista vain seuraavat säkeet: ”Ammuttu hirvi parahtaa, kedolla hyppii vapaa. Yks valvoo, toinen nukahtaa, se maailman on tapaa.” Enää en muista, mistä näytelmästä oli kysymys.

Hamletista täytyy muistaa ainakin – suomennoksesta riippuen: ”Ollako vai ei, kas siinä pulma” ja ”Tanskanmaassa on jotakin mätää.”

HORATIO. Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.

MARCELLO. Jäljessä! Totella hänt’ emme saa.

HORATIO. Niin, seuratkaamme. — Miten päättyy tämä?

MARCELLO. Jotakin Tanskan valtioss’ on mätää.

HORATIO. Sit’ ohjatkohon Luoja!

(P. Cajander)

Horatio: Mielen houre hänet on riivannut.

Marcellus: Mennään perässä, nyt ei auta häntä totella.

Horatio: Mennään. Kuinka tämä päättyykään?

Marcellus: On jotain mätää Tanskanmaassa.

Horatio: Auttakoon taivas meitä!

(Eeva-Liisa Manner)

Ero yllä olevissa käännösteksteissä on kuin uusimmassa ja sitä edeltäneessä raamatunkäännöksessä. Jos on tottunut lukemaan Cajanderin vahakantaista mutta uljasta suomennosta, E-L Mannerin suomennos vaikuttaa vähän lattealta, mutta näyttämöllä se on varmasti paremmin työstettävä.

Mitallisen runouden osaajia ei Suomessa ole tiuhassa. Teivas Oksala on osoittanut, että suomen kieli taipuu varsin luontevasti heksametriinkin.

seesteinen vanhuus

Seesteinen vanhuus! Mitä se on? Pikemmin puhuisin alistumisesta väistämättömän edessä. Kysyessäni työtoveriltani, miltä tuntui täyttää 50 vuotta hän vastasi, ettei siihen kuollut. Hän palasi luonnon ikuiseen kiertoon vasta parin vuoden kuluttua oman kätensä kautta. Nuorempana toivoin, että olisinpa edes pari vuotta vanhempi. Vanhempana toivoin, että olisinpa edes pari vuotta nuorempi. On tyytyminen siihen mitä on.

Entisaikaan, jolloin Suomessa odotettavissa oleva elämisikä oli huomattavasti lyhyempi kuin nyt, annettiin varakkaissa piireissä 50-vuotta täyttävälle paapalle lahjaksi hopeakahvainen keppi. Nykypäivän katsannossa Aleksis Kivi eli tavallisen mittaisen elämän kuollessaan 48-vuotiaana, mutta 46-vuotiaana menehtynyt Pentti Saarikoski kuoli nuorena.

Nykyisin puhutaan viidenkympin villityksestä. Monet näyttävät elävän teini-ikää ja rokkielämää kuusikymppisiksi ja vanhemmiksikin, jos lonkat, polvet, pumppu ja maksa kestävät. Viime päivinä on lehdissä ollut juttua 77-vuotiaan miespuolisen iskelmäviihdetaitelijan erosta 50 vuotta nuoremmasta naispuolisesta avokumppanistaan.

runoilijoita

Luin 480 sivua Pentti Saaritsan runoja. Löysin hyvin ajankohtaiset säkeet:

Hyvyys näyttää naurettavalta nyt,
kun ilkeys on muotia…

Saaritsan piti elää viisikymmenvuotiaaksi julkaistakseen 1991 parhaan runokokoelmansa: Bagatelleja, opus 16.

Viisikymppinen oli myös Arvo Turtiainen, jonka ylittämätön runokokoelma Minä paljasjalkainen ilmestyi 1962.

Kun olin neljäntoista

korisi päähän ammuttu punakaartilainen
iltapäivän, yön ja vielä puoli päivää
ikkunamme alla Korkeavuorenkadulla.
Hän ei tiennyt mitään tästä maailmasta
ei edes sitä, että Helsinki oli valloitettu
jo vuorokausi sitten. Kun hän lopulta kuoli
isä otti talteen hänen tavaransa:
kukkaron, 12 markkaa rahaa, kellon, perissä
mitali jossa luki: III Palkinto, Jyryn
kansalliset painikisat.

Eräs nainen tuli kesällä
hakemaan tavaroita,
hän sanoi:
Paavo oli hyvä mies.

Ilmaisu saattaa kuohkeutua ja teksti elävöityä, kun kirjoittajan elämä asettuu uomiinsa ja hän lakkaa liikaa yrittämästä. Kaikki ei tietysti ole iästä kiinni. 22-vuotiaana kuollut Henry Parland kirjoitti aivan kutkuttavia säkeitä:

Espan pohjoisimman kulman
kengänkiillottaja,
pieni ja ohut,
hänellä on koira.

Joskus
annan hänelle 2:-
sillä minusta tuntuu
että kenkäni silloin kiiltävät kirkkaammin

Arvioni runokokoelmien parhaudesta ovat tietysti henkilökohtaisia.

Saaritsa on suomentanut hienosti Pablo Nerudan runoja ja paljon muuta.

LIPPU

Iske kitarasi tuleen,

kohota se palavana:

siinä sinulle lippu.

Keskikoulun käynyt hammasteknikko Arvo Turtiainen muokkasi 1947 raakasuomennoksen pohjalta Edgar Lee Mastersin 1915 ilmestyneestä kirjasta Spoon River Anthology inhimillisesti aina ajankohtaisen teoksen, jossa puhuvat kuvitteellisen kaupungin hautausmaan vainajat.

DIAKONI TAYLOR

Kuuluin kirkkoon
ja kieltolakipuolueeseen,
ja kaupunkilaiset uskoivat minun kuolleen syötyäni vesimelonin.
Tosiasiassa kuolin maksavaivoihin,
koska kolmenkymmenen vuoden aikana
livahdin joka puolipäivätunnilla
Trainorin apteekin takahuoneeseen
ja siemaisin aimo ryypyn pullosta,
jonka nimilappuun oli merkitty:
“Spiritus frumenti.”

miehenkuvia

Jörn Donner, aikansa ainutkertainen kulttuurivaikuttaja, kuoli 30. tammikuuta Helsingissä 86-vuotiaana. Puolitoista tuntia ennen viimehenkäystään hän myönsi vaimolleen olevansa valmis kuolemaan. Ensi kesänä hänen tuhkansa sirotellaan hänen omasta tahdostaan mökille Tammisaaren Bromarviin.

Myös Jörn Donner tulee jäämään kipsikuvana kansakunnan kaapin päälle. Monilla on hänestä ainakin jonkinlainen mielipide, mutta jos minulta kysytään, en kykene vastaamaan muuten kuin toistamalla yleisimmin tunnetut kliseet tai siteeraamalla hänen omia sanomisiaan. Olen lukenut häneltä vain kaksi kirjaa, Terveenä sairaalassa ja Presidentin. Joskus kirjoitin jo edesmenneeseen sanomalehteen jotain Donneria puoltavaa hänen elokuvastaan Naisenkuvia, mutta ylimalkaan en ole ollut innostunut hänen elokuvatuotannostaan. Hänen 2009 ohjaamansa ja Oili Soinion käsikirjoittama vakooja Kerttu Nuortevasta kertova kaksiosainen tv-elokuva oli ilahduttava kokemus.

Mutta mikä on elämän tarkoitus? Sitä kysyy toimittaja Juha Itkonen Donnerilta Imageen tekemässään haastattelussa ja Donner vastaa: ”Eläminen”.

Donnerin mielestä ”elämän tarkoitus on ikävä kyllä helvetin tyhmä juttu.” ”Ensin on olemassaolo, siihen tietoisuuteen kasvaminen ja sitten yhtäkkiä nolla. Se on aika kovaa. Melankolia tulee elämään juuri siitä ymmärryksestä, että elämä joskus päättyy.” (Image 2013, 2020).

Melankolian vastapainona Donner kokee hirveän elämisen halun: ”Erland Josephson, Bergmanin luottonäyttelijä, hyvä ystäväni, puhui jossain viimeisistä haastatteluistaan omasta uteliaisuudestaan. Vielä vanhana miehenäkin hän halusi voimakkaasti elää, nähdä huomispäivän. Ja sama on kyllä minullakin. Se ei oikeastaan ole mitään älyllistä uteliaisuutta, se on puhdasta elämisen uteliaisuutta. Haluan herätä huomisaamuun, jolloin päivä on kaksi minuuttia pidempi kuin tänään. Tämä elämisen halu, kiihko, intohimo ei ole poistunut mihinkään.” (Image 2013, 2020).

sanottavaa puolueista

En näe Keskustapuolue-Maalaisliitolle enkä SDP:lle pikaista kansansuosion lisääntymistä. Molemmat ovat olleet luonteeltaan etujärjestöjen apupuolueita ja etujärjestöjä itsekin. Keskustapuolueen juuret ovat olleet maaseudun elinkeinoissa ja SDP on jakanut teollisuustyöväestön yhdessä kansandemokraattien kanssa. Maaseutu on pikavauhtia tyhjentynyt ja savupiipputeollisuuden tiilihallit purettu tai muutettu muihin tarkoituksiin. Työväenliike nojaa vielä jäljellä olevilta osiltaan ammattiyhdistysliikkeeseen, mutta mihin nojaa Keskustapuolue? Ainakin Katri Kulmunin kapeisiin hartioihin ja hehtaarisikaloihin. En usko, että nuoren naisen itsetarkoituksellinen nostaminen puolueen puheenjohtajaksi ja valtiovarainministeriksi Kepun kannatusta kohentaa. Katri Kulmunin poliittinen karisma on vähäistä ja puheet ulkoaopittua poliittista munkkilatinaa. Sanna Marin on retorisesti ja asiallisesti vakuuttavampi ja hänellä on Antti Rinteen ja kumppaneiden vankka tuki. Hänen menestymisensä on myös Antti Rinteen menestys. Katri Kulmuni on linjannut Keskustapuolueen politiikan niin, että puolue ottaa paitsi keskeltä, myös molemmilta puolilta. Se ei linjakkaalta vaikuta. Kepu on todella kriisissä. Kuulostaa vitsiltä, kun puolueen kolmikymppinen naispuheenjohtaja puhuu alkiolaisuudesta. Sillä ei merkittävästi vaalikarjaa liikutella.