a-kh

asiaa tai ei

kukkalaulu

Tämän laulun äitini minulle opetti ilman viimeksi kuultua säkeistöä.

aiheena uskonto ja väkivalta

KRITIIKKIKAHVILA

Maanantaina 9.5. klo 18.00–19.30 Tutkijaliiton ja t&e:n Kritiikkikahvila ANTIKVARIAATTI SOFIASSA (Vuorikatu 5, 00100 Helsinki) aiheena Uskonto ja väkivalta.

Tilaisuudessa Tiina Arppe alustaa tuoreesta kirjastaan Uskonto ja väkivalta – Durkheimin perilliset.

1-emile-durkheim-672x250

Émile Durkheim (15. huhtikuuta 1858 Épinal – 15. marraskuuta 1917 Pariisi)

[Durkheim käsitteli uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot. Sen mukaan ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa. Toim. lis.]

Kommenttipuheenvuoron pitää Elisa Heinämäki. Tilaisuuden puheenjohtajana toimii Ari Korhonen. Yleisö toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan keskusteluun.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!
Tapahtuma fb:ssa https: //www.facebook.com/events/1723146431233403/

Lisätietoja tilaisuudesta ja teoksesta allekirjoittaneelta sekä http://www.tutkijaliitto.fi.

Ystävällisin terveisin,

Merja Hintsa
toiminnanjohtaja
Tutkijaliitto ry

aatteen sanansaattajat

Kirja Aatteen sanansaattajat

kertoo toimijoista, jotka olivat Työmiehen ja Suomen Sosialidemokraatin tukena 1895 – 1985. Pääosissa olivat myös lehden asiamiehet, joista neljääkymmentä on haastateltu. Kaikkiaan haastatteluja on lähes 60. Henkilöhakemisto käsittää 600 nimeä.

”Eero Hyvösen Aatteen sanansaattajat on tekijän toinen Työmiehen/Suomen Sosialidemokraatin historiaa käsittelevä teos. Ensimmäisessä, Sateenkaaren tällä puolen (2010) -kirjassa käytiin läpi Demarin sivutoimipisteiden historiaa niiden työntekijöiden silmin nähtynä. Nyt pääosaan pääsevät lehden levikistä, tilausmyynnistä sekä jakelusta vastaavat toimihenkilöt sekä lukuisat asiamiehet, joiden ansiosta lehti pysyi merkittävänä poliittisena vaikuttajana vuosikymmenten läpi. Hyvösen tekemät haastattelut sisältävät arvokasta ja ainutlaatuista muistitietoa niiden lehdentekijöiden työstä, joita ei tavallisesti muisteta. Haastattelut tarjoavat monipuolisia ja ristiriitaisiakin näkökulmia lehden vaiheisiin. Tulkinnat ovat sinänsä tärkeitä samalla kuin ovat tekijän ja hänen haastateltaviensa omia.”

Antti Vuorenrinne
Demokraatin päätoimittaja 2013–2015

Osta itsellesi kappale suomalaisen työväenlehdistön historiaa!

Kirja ilmestyy huhtikuussa. Hinta on 40 euroa sisältäen lähetyskulut.

Tilaukset: sari.ojala@demokraatti.fi tai puhelimitse (09) 701 0522.

erkki vala – tulenkantaja

sl_iso_tulenk_autoretki_2011232a
Erkki Valaa ei ole nostettu kansakunnan kaapin päälle eikä hän sinne minusta oikein sovikaan. Pari tohtorikoulutettavaa kirjoitti viime vuonna Tieteessä tapahtuu-lehdessä ”unohdetusta” Erkki Valasta, mutta olin hänen unohduksestaan toista mieltä, sillä Tulenkantajista ei voi puhua mainitsematta Erkki Valaa. Se, ettei hänestä ole tehty elämäkertaa tai väitöskirjaa, ei merkitse, että hänet olisi unohdettu. Tulenkantajat-lehden päätoimittajuuden Erkki Valalta vehkeillyt Olavi Paavolainen sen sijaan on noussut Tulenkantajien kärkinimeksi.

Tulenkantajat oli löyhä, enimmäkseen kirjoittavien nuorten ihmisten yhteenliittymä ja toverijoukko, joka sai alkunsa Nuoren Voiman Liiton kirjallisesta harrastuspiiristä. Vuonna 1925 julkaistun Hurmioituneet kasvot -runokoelman kirjoittivat Elina Vaara, Katri Vala, Yrjö Jylhä, Olavi Lauri, Ilmari Pimiä, Lauri Viljanen. Katri Vala oli Erkki valan sisko, Olavi Lauri oli Olavi Paavolainen ja Ilmari Pimiä Olavi Paavolaisen elinikäinen kumppani.

Erkki Valan päätoimittamasta Tulenkantajat-lehden näytenumerosta vuodelta 1928 voisi satunnaisesti poimia Mika Waltarin, P. Mustapään, F. E. Sillanpään, Lauri Viljasen, Arvid Järnefeltin, Sulho Rannan, Einari Vuorelan, Elsa Enäjärven, Hagar Olssonin, Olavi Paavolaisen. Osa kirjoittajista on tulenkantajiksi katsottavia, osa ei.

Erkki Vala eli pitkän, vaiherikkaan elämän ja hänen kuolemastaan on kulunut vasta viisitoista vuotta. Nuori tutkijatohtori Ainur Elmgren Helsingin yliopistosta on kokoamassa hänestä elämäkertaa. Tohtorikoulutettava Matti Mieskonen Turun yliopistosta tekee väitöskirjaa aiheenaan ”Erkki Vala ja käsitteen tulenkantajat historiallinen rakentuminen.” Tulenkantajuus on yleensä tulkittu varsin väljästi ja tutkimusaiheen jälkimmäinen osio tuntuu vähän tekotieteelliseltä, mutta kiitettävästi formuloidulta. Vastikään ilmestyi kolme elämäkerrallista teosta Olavi Paavolaisesta entisten lisäksi, joten on jo aika saada Erkki Vala esille edes kahden teoksen voimin. Valan omat muistelmat eivät tulleet julki. Pari kertaa kysyin häneltä niistä, mutta hän väisti kysymykseni.

Olin Erkki Valan kanssa satunnaisesti tekemisissä joitakin vuosia. Vierailin hänen kodissaankin ja olin sivustakuuntelijana joissakin keskusteluissa, mutta en kuitenkaan seurannut niin läheltä hänen elämäänsä, että minulta saisi elämäkerrallista aineistoa. Näin hänet ensimmäisen kerran kuusikymmenluvun jälkipuoliskon alulla, kun hän osallistui kutsuttuna Helsingin Akateemisten Sosialistien (AS) kokoukseen työpaikallani. Muista osallistujista voisin mainita Atos Wirtasen.

Erkki Vala ei tietääkseni ollut puoluepoliittisesti sitoutunut, mutta vasemmistolainen hän oli ja liikuskeli ainakin Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen liiton (TPSL) liepeillä. Wkipedian mukaan hän vuodesta 1951 toimi Suomen Sosialidemokraatin ja Turun Sanomien vakituisena avustajana, mutta hän kirjoitti laajoja poliittisia katsauksia myös 1957 perustettuun Päivän Sanomiin, ay-väen ja sittemmin TPSL:n äänenkannattajaan. Lehden ensimmäinen toimittaja oli Matti Kurjensaari. Vala kirjoitti myös muutaman jo unohduksiin jääneen romaanin. Hän oli leimallisesti toimittaja ja kirjoittajana rohkea yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuoja ja tarkka maailmanpolitiikan seuraaja. Ihmisenä hänellä oli, ainakin kanssani keskustellessaan, positiivinen elämännäkemys ja sain häneltä pariin otteeseen toruja muutamien lehtikirjoitusteni takia.

Tulenkantajat on albumin, aikakauslehden ja ryhmän nimi, jonka Martti Haavio väittää Jalmari Jäntin keksineen. Nimen isäksi on mainittu myös Ilmari Jäämaa. Isyys jäänee Matti Mieskosen selvitettäväksi.

Tulenkantajien Tulenkantajat-lehti lopetti ilmestymisensä 1930. Erkki Vala otti lehden nimen uusiokäyttöön perustaessaan oman lehtensä 1932.

Kuvassa tulenkantajia autoretkellä 1927 menossa Arvid Järnefeldtiä tapaamaan. Erkki Vala istuu pelkääjänpaikalla.

Pertti Karkaman juhlaseminaari

KIRJALLISUUS, DIALEKTIIKKA, MARXISMI
Pertti Karkaman juhlaseminaari

lauantaina 5. maaliskuuta 2016 klo 13 alkaen Työväenliikkeen kirjasto, Sörnäisten rantatie 25, Helsinki

Professori emeritus Pertti Karkama täytti hiljattain 80 vuotta.
Karl Marx -seura järjestää yhdessä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineen ja Työväenliikkeen kirjaston kanssa seminaarin, jossa käsitellään hänen elämäntyötään.

Karkama toimi kirjallisuuden professorina ensin Oulussa Raoul Pamgrenin työn jatkajana 1978–1987 ja sitten Turussa 1988–1999. Hän on julkaissut merkittäviä tutkimuksia paitsi kotimaisista kirjailijoista myös yleisestä kirjallisuuden teoriasta.
Tapahtumaan on vapaa pääsy. Tervetuloa!

OHJELMA

13.00 Avaus
13.10 HANNU TAANILA (Helsinki) – Pertti Karkama predikaattina. Ja miten subjektin sitten kävi…
13.45 KAISA KURIKKA (Turku) – Tekijä, teos, toiminta. Pertti Karkama sanataiteen tekijyyden teoreetikkona
14.15 KATI LAUNIS (Turku) – Vapaa yksilö? Pertti Karkama, kirjallisuus ja nykyaika
14.45 Kahvitauko
15.15 KARI SALLAMAA (Oulu) – Pertti Karkama totalitaristisen kapitalismin kriitikkona
15.45 VESA OITTINEN (Helsinki) – Demokraattisen kansallisuuskäsityksen jäljillä – Karkama ja Palmgren
16.00 Keskustelua

_______________________________________________
Tiedotus-lista mailing list
Tiedotus-lista@filosofia.fi
http://mail.filosofia.fi/mailman/listinfo/tiedotus-lista_filosofia.fi

halvalla menee

1-P1090044
Halpabussiyhtiö iloitsee siitä, että VR on ”kilpailumielessä” alentanut lippujensa hintaa ”neljänneksellä”. Alennus tarkoittaa mm. sitä, että eläkeläiset saavat ”normaalihintaisesta” lipusta alennusta enää enää 20 % ja opiskelijat 30%. Monia muitakin matkalippujen hinnankorotuksia tämä neljänneksen ”alennus” aiheuttaa. Eläkeläiset ja opiskelijat ja perheet valitsevat entistä edullisemmaksi käyvän Onnibussi-matkan. Julkisen palvelun yhtiö sekoilee nyt muutenkin kuin sekavalla lippujen hinnoittelulla.

”Kiskot kolkkaa vr-polkkaa, jarrut on epäkunnossa.”

Antti-pappi (1957-2016)

antti vasari
Sain kappalaispappi Antti Vasarilta sähköpostia 10.1.2016. Joitakin päiviä sitten Antille lähettämäni sähköpostikirje palautui, osoite ei toiminut. Otin esille Nurmeksen seurakunnan sivut ja totesin, että Antin nimi ei ollut enää henkilöstöluettelossa. Tuijottaessani ikkunasta hämärtyvään iltaan avautui harmaaseen pilviverhoon valoa säteilevä aukko. Sanoin itsekseni, että et kai tullut kertomaan, että olet kuollut. Pilviverho umpeutui. Sain yhteyden Nurmeksen vs. kirkkoherraan, joka kertoi, että Antti oli menehtynyt 15.1. oltuaan seurakunnan palveluksessa vain kaksi viikkoa. Kovin murheiseksi tulin, en Antin vaan itseni takia. Olin menettänyt ystävän, joka oli tullut elämääni blogin kautta vuonna 2012. Emme koskaan tavanneet.

Ympäriltäni on kuollut paljon hyviä tuttuja, mutta onneni on ollut ystävien vähyydessä. On raskasta surra. Nurmeksen Porokylään asettuneen Antin viimeiset sanat minulle olivat:

”Concordia res parvae crescunt on hakattu Ateneumin otsaan. Discordia dilabuntur jatkuu sanonta. Helpompi on hajoittaa kuin koota.

Sinua tervehtii poroksi palaneesta kylästä

Antti”

Kuvassa Sonkajärven seurakunnan kappalainen Antti Vasari esittämässä jäähyväisrunoa Sonkajärven kirkossa 23.12.2015 tultuaan valituksi Nurmeksen seurakunnan kappalaiseksi.

siellä ne ovat – antikvariaatit

1-P1090437
Käväisin antikvariaatti Syvän unen tilapäisessä myymälässä Helsingin Kampissa, jossa huomasin tänä vuonna ilmestyneen pokkaripainoksen Volter Kilven ”Alastalosta”. Otettuani kirjan puheeksi kertoi jokainen viidestä liikkeessä olleesta asiakkaasta ynnä kauppias Pertti Seppälä tietävänsä jonkun, joka on lukenut sen. Mietin, ostaisinko edulliseksi hinnoitellun kirjan ainakin kuriositeetiksi hyllyyni, mutta jätin aikeeni silleen.

Syvä uni lopetti toimintansa Fredrikinkadun kivijalassa ja siirtyi viime kesänä nettiin. Joulukuussa se toimii pop up -kauppana Helsingin Lasipalatsissa 7.12.–23.12. Koko talo menee kohta remonttiin, sillä siitä tehdään osa Amos Andersonin taidemuseota.

Lähimenneisyydessä olen ostanut kaikki antikvariaattikirjani internetin kautta, senkin takia, että olen asunut paikoissa, joista ei ole helposti antikvariaatteihin päässyt. Netistä saa kyllä kirjat hyvin, mutta varjopuolena on, että ostotilanteessa fyysinen kosketus kirjoihin puuttuu, puhumattakaan, että voisi jutustella kauppiaan kanssa. Antikvariaatin yhteyteen saattoi kehittyä jopa vapaamuotoinen keskustelupiiri, kuten Helsingin Kalliossa Kaarle Ervastin kaupan lauantaiseura tai Kuopiossa Vartiaisen Mikon jengi. Mikkokin käy nykyisin kauppaa netissä.

Ennen äskeistä poikkeamistani Helsingin-matkallani Syvään uneen olin viimeksi käynyt kirja-antikvariaatissa vieraillessani Seppo Hiltusen Sofiassa. Seppo valitti erinäisiä vaivojaan, joista sitten jokin johti hänen poistumiseensa sinne missä kirjoja ei osteta eikä myydä.

Kirjakauppias Seppälän mukaan kirjoja vielä liikkuu antikvariaattien tarpeisiin. Itse asiassa varsinaisissa kirjakaupoissa on hänen mielestään huonommat valikoimat kuin antikvariaateissa, uutuuskirjoja lukuun ottamatta. Tilapäistä liikepaikkaansa hän pitää hyvänä ja kertoo väkeä käyvän iltapäivisin ruuhkaksi asti.

kestääkö panu

1-IK_Inha_valokuvataiteen-museo
Panu Rajalaa arvostellaan siitä, että hän ei Finlandia-palkintoa tavoittelevassa romaanissaan, I. K. Inhasta kertovassa teoksessaan Intoilija – Fotografin muistikuvat, erota toisistaan fiktiota ja suoria lainauksia. Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak toteavat Ylen nettisivulla mielipiteenään, että lukijan on tiedettävä, milloin hän lukee kirjailijan tekstiä ja milloin lainattua. Heidän mielestään kirjailija voi osoittaa esimerkiksi kursiivilla, milloin on kyse lainatusta tekstistä. He ”arvelevat”, että Panu Rajala ansioituneena kirjallisuuden tutkijana tiennee varsin hyvin, missä kulkee raja, miten paljon voi toisen teosta lainata siten, että uusi kirja on riittävän aito, omaperäinen ja itsenäinen taideteos. Kriitikkojen mielestä Kirjasäätiö joutuu nyt puolustamaan teosta, joka ei täytä hienon kirjapalkinnon kriteeriä. Taidan olla samaa mieltä, joskin minua mietityttää muutenkin, onko tällaisia elämäkertaromaaneja kansallisesti tunnetuista henkilöistä eettisesti soveliasta kirjoittaa ja jos, niin miksi.

Tulee nyt mieleeni Helena Sinervon Finlandia-palkittu Runoilijan talossa, jota tyylilajia Rajala teoksellaan jatkaa. Keskustelu Helena Sinervon teoksesta tiivistyi kysymyksiin mitä henkilöstä saa kirjoittaa ja mikä on faktan ja fiktion suhde ja kenellä on oikeus tulkita menneisyyttä. Hiidenkivessä 1/2005 Eeva-Liisa Mannerin serkut Arja Karesma ja Tuula Porvari moittivat tapaa, jolla romaanissa sotketaan oletukset, sepitteet ja tosiasiat. Luin tämän sinänsä vetävästi kirjoitetun kirjan ähkyn selättäen.

Vuonna 2009 ilmestyi Mauno Saaren teos Paavo Haavikon näköinen mies. Melkoisen polemiikin aiheutti Saaren kirjoitustyyli, jossa ei tarkkaan eroteltu Haavikon puhetta ja kirjoitusta Saaren omasta tekstistä.

Panu Rajalalta olen viimeksi lukenut hänen Paavolaiselämäkertansa. Yleisesti ottaen pidin kirjasta, jonka vertailukohteina minulla olivat vastikään lukemani Riikosen ja Laamasen Paavolaiset. Rajalan kirjassa minua kuitenkin häiritsivät erilaiset kuvitteelliset tilkkeet; elämäkerralliseen tarkkuuteen pyrkivään teokseen eivät kuulu spekuloinnit sillä, mitä tekstin kohteena oleva henkilö mahdollisesti ajatteli, mihin mahdollisesti meni ja mitä mahdollisesti teki.

– – –

Yllä I. K. Inha noin kuusikymppisenä.
(Valokuvataiteen museo)

maantietä pitkin

1-Scan
Pentti Haanpään syntymästä tulee ensi lokakuun 14 päivänä kuluneeksi 110 vuotta. Vähän vanhemmiksikin ovat eläneet maailman vanhimpiin kuuluvat ihmiset, mutta Pentti Haanpää kuoli hukkumalla Pyhännän myrskyiseen Iso-Lamuun kalamatkalla hiukan ennen kuin ehti täyttää viittäkymmentä vuottaan. Hänen kuolemaansa on romantisoitu itsemurhalla, mutta tapahtumaa asiallisesti tarkastellen mikään ei viittaa sellaiseen. Veneen perämoottori oli sammutettu ja Haanpää airoissa soutamassa kohti Pitkäsaarta veneen joutuessa kohtalokkaaseen vesilastiin. Hukkumispaikalla oli vettä suunnilleen Haanpään pituuden verran ja hänen toverinsa Paavo Marttinen ensin ui ja sitten konttasi edessä olevaan saareen. Kumpainenkin oli ankarassa humalassa.

Hautatestamentissaan Haanpää halusi tulla haudatuksi mökkinsä pihalle, mutta kun hänen puolisonsa Aili halusi siunattuun maahan miehensä viereen, sanoi Pentti, että menköön niin, kunhan ei haudalle pappia käsketä.

Luin pitkästä aikaa Haanpään esikoisteoksen, novellikokoelman Maantietä pitkin, jonka hän 1925 kirjoitti NVL:n hopeamerkkinäytteeksi. WSOY kustansi kirjan. Arvostelut olivat kiittävät ja häntä verrattiin suurellisesti jopa Aleksis Kiveen. En tiedä, kuka näin vertaili, mutta aivan kivimäisiä lauserakenteitakin hänen pääasiassa makaabereissa novelleissaan on. Erityisesti kiinnitin huomiota hänen sanakekseliäisyyteensä. Hän viljelee aivan kummallisia verbejä ja adjektiiveja, jotka vasta asiayhteydessä asettuvat ainakin likimain ymmärrettäviksi. Kautta hänen tuotantonsa hänen kertomushenkilöillään on peräti erikoisia nimiä, kuten kersantti Tannertöminä Seuralehdessä 1941 ilmestyneessä jutussa ”Vanki”. Esikoisesta löytyvät esim. Hämä-Jöri, Hauta-Pekka ja Rahti-Riku. Talonnimiä ovat Iso-Mahala, Yli-Pura ja Mujula, jota isännöi kantavaari Mitti Maskeli.

Tutustuin Haanpään tuotantoon noin 15-vuotiaana lukiessani kirjasarjan Suuret suomalaiset kertojat, mutta en saanut siitä oikein otetta. Myöhemmin huomasin, että se johtui paljolti romaanien novellistisesta rakenteesta ja varmaan myös yhteiskunnallisesta kokemattomuudestani.

Haanpää rakensi novelleista romaaneja ja romaaneista novelleja, joita myi lehdille. Hän oli ammattikirjailija ja hänen kirjoittamistahtinsa oli kiivas. Kun Vesa Karonen ryhtyi 1980-luvulla tekemään Haanpäästä kansandemokraattia, päätin perehtyä Haanpään tuotantoonsa siinä mitassa kuin sitä Kontulan kirjastosta sain. En edelleenkään suuresti innostunut hänen tuotannostaan, lukuun ottamatta hänen verrattomia novelleiksi sanottuja kertomuksiaan, joita hän kirjoitti 350. Pyöräilin pari kertaa hänen kotikonnuilleen ja löysin ihmisiä, joilta sain kiintoisia muisteluksia.

Pentti Haanpää oli myös hyvä brändäämään itseään ja hänen kuolemansa jälkeen sitä ovat jatkaneet muutamat kirjailijat ja kulttuurihenkilöt. Hän on ollut kirjailijoiden suosima kirjailija ja Paavo Haavikko on kehunut häntä Suomen parhaimmaksi. Mm. Erno Paasilinna, Hannu Taanila ja Vesa Karonen ovat huolehtineet hänen jälkimaineestaan. Vuonna 2013 ilmestyi Matti Salmisen Pentti Haanpään tarina. Vielä lukematta minulta on viime vuonna ilmestynyt Anssi Sinnemäen Sota kentästä ja kasarmista. Maineenhuolehtijoista pitää mainita teatterimies Juha Hurmekin, mutta hän selittää liikaa.

Minusta Pentti Haanpäätä ei kannata yrittää sijoittaa mihinkään puoluepoliittiseen lokeroon, ei edes vaikka hänen viimeinen rakkautensa oli Moskovassa koulutettu kommunisti Aune Laurikainen. Haanpää liittyi Arvo Turtiaisen houkuttelemana kirjailijayhdistys Kiilaan, mutta hänen toimintansa rajoittui yhdistyksen albumissa julkaistuihin juttuihin.

Turtiainen näki Haanpään hautajaisissa Kärnäukon, Maan Antin, Pussisen akan kakaroineen, Tihrusilmä-Eetun, Päntän äijän, Hiiri-Pekan, Rannan Simon, Lormin Kallen…