asiaa tai ei

kalevi hotanen

karin ääni

Maarit Niiniluodon toimittamassa kirjassa ”Karin ääni” (1990), joka vaikuttaa koostetun ääninauhoitteista, Kari ei ”rodullista” somalialaisia, joskin mainitsee heidät muutaman kerran oliivinvärisinä ihmisinä. Hänen viimeisen piirroksensa vitsi Hesarissa oli yhtä lailla tyhmät poliisit ja byrokraatit, kuin vatsa kippurassa nauravat somalilaiset.

Amerikkalaisia Kari piti uskomattoman naiiveina: ”He saattavat selittää päivänselviä asioita. Jenkki katsoo silmiin ja sanoo, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Sen jälkeen hän odottaa, että kaadut selällesi hämmästyksestä. Jos et reagoi, amerikkalainen selittää uudelleen ja näyttää sormilla.” Kari arvelee, ettei Yhdysvalloissa taida olla yhtään merkittävää amerikkalaissyntyistä filosofia. ”Viisaat amerikkalaiset ovatkin tulleet Euroopasta”, hän arvelee.

Eurooppalaisetkin saavat Karilta osansa. Euroopan yhdentymistä hän vertaa hippiliikkeeseen ja tykkää, että jos Saksasta tulee Euroopan mallivaltio, niin taivas varjelkoon meitä marssimasta heidän saappaittensa tahdissa. Karin mielestä saksalaisten vaarallisimmat ominaisuudet ovat tehokkuus ja huumorintajuttomuus. Kari suhtautui vähintäänkin skeptisesti EU:n tulevaisuuteen.

Karilla on ”Karin äänessä” hiuksia nostattavia kommentteja, minkä hän myöntää itsekin, mutta ei kuvissaan eikä teksteissään ilkeile – ainakaan minuun mielestäni. Haastava hän kannanotoissaan kyllä on, koska ei milloinkaan sano, että minun mielestäni, kuten Lilli Karista tehdyssä tv-ohjelmassa toteaa. Sarkastisesti Kari em. kirjassa sanoo: ”Minä olen niitä harvoja ihmisiä, jotka kehittyvät. Sadan vuoden kuluttua koko ihmiskunta tulee kehittymään niin kuin minä.”

Tein joskus Karista hänen studiossaan Helsingin Tehtaankadulla human interest -tyyppisen lehtijutun. Hän oli leppoisa, sympaattinen ja työni kannalta äärimmäisen helppo.

Varsinaisen keskustelumme päätteeksi terveydestään huolestunut taiteilija otti esille puuholkin, täytti sen pumpulilla ja istutti siihen filtterisavukkeen.

Osasta Karin poliittisia piirroksia aika tulee jättämään, mutta jotain jää elämään. Karin piirrokset ovat taidokkaita artefakteja, mutta eivät koko elämäntyö, vaan ennen kaikkea sen välineitä, joskin historiankirjoitusta jää aivan varmasti kuvittamaan esimerkiksi ikoninen Volgan lautturit, jota Kekkonen joutui selittämään Tehtaankadun satraapeille. Joulukatu on piirroksena klassikko. Muitakin löytyy. Veikkaan pitkää ikää myös kuvitellun Hämeen Rysänperän arkkityypeille ja elämän laitapuolen puistokemisteille ja sille mustahattuiselle pikkumiehelle.

linnuista ripsalle

Vaasan sinitiaisista en tiedä, mutta bskeripäiden kanta on runsas ja vahvistuva. Runsaimmillaan se on lounaissuomessa, mutta lintu pesii koko maassa. Täällä Turun kaupunkipuistoissakin ne viihtyvät, samoin mustarastaat, jotka käytännössä pesivät ympäri vuoden. Pihlajanmarjoja kaupunkipihlajat ovat paikoin väärällään. Tilhi-, rastas- ja punatulkkuparvia en ole vielä taivaanpankoilla nähnyt, mutta naapurin pihlajasta ovat marjat ihmeellisesti lähes hävinneet. Tilhet ovat runsastuva pesimälintu Suomessa ja eniten niitä näkee merilapissa. Huonoina pihlajanmarjavuosina marjat häviävät alta aikayksikön kaupunkipihlajistakin, mutta hyvinä vuosina lintujen ei tarvitse kierrellä marjojen perässä. Näin ajattelen. Tiaiset pärjäävät hyvin talven yli ruokintapaikkojen ansiosta. Talvipakkasilla ne ahtautuvat linnunpönttöihin ja rakennusten koloihin nukkumaan. Varikset, harakat, varpuset, tiaiset ja kevätkylmillä viherpeipot ovat yleisiä pihalintuja täälläkin. Iltahämärissä naakat pitävät äänekkaitä kokouksiaan pihapuissa. Ensimmäisen sepelrastaan (toukomettisen) mölytessä pihapoppelissa on jo lähes kesä.

kirjakisoista

Toimittaja Miia Gustafsson toteaa nettijutussaan Jukka Viikilän päässeen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnollaan harvojen ja valittujen joukkoon voittaessaan palkinnon toistamiseen. Toimittajan mukaan vain aiemmat tuplapalkitut Olli Jalonen ja Bo Carpelan ovat yltäneet samaan. Herää kysymys, kilpailevatko kirjat vai kirjailijat. Viikilän voittokirjan, Tavaallinen vastaanotto, runkona on kirjailijan kokema sydänleikkaus, joskaan hänen mukaansa teoksessa ei ole kysymys autofiktiosta. En ole lukenut kirjaa.

En pysty sanomaan, edustavatko yksien ja samojen kirjoittajien teokset kaunokirjallisuutemme kärkeä, mutta jos edustavat, vaikuttaa kärki kapealta. Kirjojen valinnassa ylinnä on kaupallinen intressi, jota ryyditetään edesmenneistä kirjakisoista tuttujen kasvojen uusilla kirjallisilla tuotoksilla.  

Lopulta on samantekevää, mikä teos valitaan. Paavo Haavikko saattoi olla oikeassa todetessaan kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinnassa olevan kysymys taikurin hattutempusta. Entisenä johtotason kustannusvirkailijana hänellä oli tieto ja näkemys.

Takavuosina kirjakaupat valittivat, että tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneet teokset olivat huonosti myyviä. Tästä nykyisestä, nykymusiikkia käsittelevästä teoksesta, Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, en osaa mitään arvella. Tieto-Finlandian teoksellaan voittanut säveltäjä Osmo Räihälä totesi television välittämässä kirjansa esittelyssä viisaasti, että jokainen musiikillinen kokemus on oikea

Lukemisesta

Olen miettinyt, miksi proosateokset ovat nykyään melkein järkiään 600-sivuisia möykkyjä. Paksut elämäkerrat vielä jotenkin siedän, mutta kyllä Panu Rajalankin teksteissä olisi likistämisen varaa. Muistan joskus viisitoista vuotta sitten huokaisseeni muutaman kerran ennen kuin avasin Gabriel García Márquezin romaanin Sadan vuoden yksinäisyys, vaikka siinä ei ole kuin vähän päälle 400 sivua. Aikamoisia köntiköitä on työpöytäni kulmalle kuluvan syksyn aikana kertynyt, viimeisenä noin 800-sivuinen Martti Anhavan Paavo Haavikon elämä.

Voi olla, että lukemisesta on tullut aiempaa lyhyttempoisempaa, mutta nykyromaanien paksuus kertoo muuta. Ei tarvitse hävetä, jos lukeminen ei kiinnosta. Luulen, että valtaosaa ns. sivistysmaiden ihmisistä romaanit eivät kiinnosta, vaikka kirjoista metelöidäänkin. Tarmo Manni tunnusti yhdessä televisiohaastattelussa, ettei lue romaaneita, muiden ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Pentti Linkola oli kaunokirjallisuuden ystävä.

Aikoinaan jossakin radio-ohjelmassa koululääketiedettä edustava lääkäri sanoi, ettei ole lukenut elämänsä aikana kuin tenttikirjoja. Ensimmäinen ajatukseni oli, että moisen lääkärin vastaanotolle en menisi, mutta tarkemmin ajateltuani totesin, että enhän mene lääkärin vastaanotolle kirjallisuudesta keskustellakseni.

Kirjojen alennusmyynti oli aikoinaan tapaus isolla aalla, mutta nykyään kustantajat eivät pidä varastoja. Ylijäämäkirjoilla on enää poltettavan energiajätteen arvo, jollei sitten vaikkapa joku Juha Hurme osta loppuja myymättä jääneistä Niemistä ja jaa niitä ilmaiseksi toreilla.

Siivollista elämää viettävänä minulla on varaa ostaa uusi kirja silloin tällöin. Suosin pientä kirjakauppaa. Muutenkin nyt jos koskaan saa lukemattomia kirjoja alle torihintojen. Uskon, että kirja-antikvariaatit ovat kulttuuri-instituutio, joka ei hevillä katoa.

maailma heittelee

”Auran rantamilta lähti onni maahan ihanaan”, runoili loimaalainen toimittaja Väinö Kolkkala. Ote on varsinaissuomalaisten kotiseutulaulusta, jonka Jalasjärvellä syntynyt kanttori-urkuri, oopperalaulaja Väinö Louko (Toivo Nieminen) sävelsi. Laulun sanat syntyivät Helsingin yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan 1909–1910 järjestämän runokilpailun tuloksena. Maakuntalaulun kantaesitys oli Varsinais-Suomen nuorisoseurain liiton kesäjuhlilla Prunkkalassa (nyk. Aura) 27. kesäkuuta 1915.

Turku on Suomen keskiaikaisin kaupunki enkä olisi kuuna kullan valkeana uskonut, että muuttaisin tänne asumaan, sillä olin työmatkoillani kaupunkiin ja sen asukkaisiin alustavasti tutustunut. Mutta elämä heittelee. Korvien on totuttava kummalliseen murteeseen ja kanssakäymisen nurkkapatrioottisten ihmisten tokinaisuuteen.

Asioilla on tietysti puolensa, mutta olen niin sisäistänyt savolaisten omahyväisen ja näsäviisaan lupsakkuuden, että täkäläiseen niukkaan ihmistyyppiin on työlästä oppia.

Laajalle levittäytyneen savolaisekspansion kulku ei kohdannut Turkua. Helsinki on imenyt ja imee uutta verta Savosta, Karjalasta ja Kainuusta, mutta Turku pärjää omillaan ja muutamilla junan tuomilla, joista ei koskaan tule ”oikeita” turkulaisia, joita ovat itse asiassa vain Turun Heidekenin entisessä synnytyssairaalassa ensiparkaisunsa päästäneet. Ihmisiä on tietysti moneksi Turussakin, mutta luin taannoin syntymäylpeyttä uhkuvan tekstin, jonka mukaan muut kuin Heidekenilla syntyneet Turussa asuvat ovat vain junien ja autojen tuomia.

Turun Hirvensalossa sijaitsevaan ekumeeniseen taidekappeliin mennään  Seiskarintietä. Tien nimi on muistona alueella sijainnesta Seiskarin evakoiden talosta. Sukuni isäni puolelta on seiskarilaisia. Eniten heikäläisten hautoja Varsinais-Suomessa on Kustavissa, jossa tunnen jotenkin seisovani sukuni juurilla, vaikka ne todellisesti ovat lähinnä yhdellä Suomenlahden ulkosaarella, jonne suvun edustajia 1600-luvun alkupuoliskolla tuli. Sukujuuret äitini puolelta kaivoin Savosta asetuttuani sattumoisin Kuopioon.

Jos nureksin Turkuun sopeutumisen vaikeutta, meni minulla Kuopiossakin kymmenen vuotta, ennen kuin minut muualta tulleena todellisesti hyväksyttiin. Tosin täällä en enää pyri sosioteettiin. Kallaveden kaupunki on taaksejäänyttä elämää ja opiskelen nyt asumaan Aurajoen kaupungissa. Oikeastaan en tunne olevani kotoisin mistään. Pääkaupunkiseutu on ollut pisimpään asuinseutuani.

pesisministeri

Nykyinen turvepuolueen kulttuuriministeri kertoo pätevöityneensä nuorisoseuran harrastajateatteritoiminnassa ja seuranneensa urheilulajeista etenkin pesäpalloa. Tieteisiin liittyvistä intresseistään hän ei ole maininnut.

Tosin ministerin pätevyysvaatimus on hyvin joustava. Perustuslain 60 §:n mukaan ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia. Rehellisyys ja taitavuus ovat sopimuksenvaraisia asioita.

Kulttuuriministeriys on ollut viran perustamisesta lähtien pelkkä vitsi, mutta jonkun on oltava hallituksen turhin ministeri. Poikkeuksen teki Claes Andersson, joka oli enemmän kuin ministeriönsä.

viisauden alku

Joitakin vuosia sitten filosofi Juha Varto antoi Niin & näin -lehdessä rajuja raippoja koulujen uskonnonopetukselle kirjoituksessaan Uskonnonopetuksen affekteista. Tekstissään Varto totesi, että vaikka koulun henkinen tausta on järkiperäisyydessä, niin Suomessa se heti alkuun antoi maagiselle paljon painoa, koska vain siten uskottiin kasvamisen olevan kokonaista; lapsi oli alistettava jonkin jumalan vallan alle, jotta hän ikuisesti pelkäisi: juuri tämä pelko on ”viisauden” alku.

Varton mukaan uskonnon opettaminen omana aineenaan antaa kuvan, että jokin organisaatio tietää paremmin, antaa vastauksia ja tekee sen, mitä et itse tee. (- – -) ”Ajatteleminen korvataan raamatunlauseilla ja valintojen peittelyllä. Syyksi sanotaan, ettei ihmistä voi heikkoudessaan laittaa ’kovien vaatimusten’ eteen. Mutta silti häntä valmistetaan kollektiiviseen hallusinaatioon, vastaanottamaan jotain, joka on määritelty etukäteen ja jonka oikeellisuutta valvotaan tarkoin. Meidät on valmistettu olemaan hauraita, vastaanottavaisia kryptisille hokemille, avoimille sykleille, joissa väijyy tarkka kontrolli, ja – ennen kaikkea – olemaan ajattelematta ja valitsematta. (- – -) Koska koulu on jo opettanut, että uskonnot ovat tärkeitä, kaikki tämä toimii kuin väärä raha.”

Näkökulmaa laajentaen Varto totesi, että tiedostusvälineet kääntyvät säännöllisesti kirkon edustajien puoleen tarvitessaan kannanottoja kysymyksiin, joihin järjen ei uskota riittävän. ”Toimittajat kysyvät piispoilta tietoa, jonka pitäisi ohjata meitä kaikkia. Suomi on kouluttanut suuren joukon yhteiskuntatieteen asiantuntijoita ja filosofeja, jotka ovat työkseen pohtineet ja kirjoittaneet moraalin, etiikan ja ihmisenä olemisen käytännöllisen ja teoreettisen ymmärtämisen ehdoista, mutta heiltä ei kysytä. Vastaajiksi valikoituvat pienen paimentolaiskansan sekavaa historiikkia tutkineet, maagisia menoja toistavat henkilöt.”

Onks tietoo

Scan

Äsken edesmennyt runoilija Ilpo Tiihonen oli mielenkiintoinen kirjoittaja. Erityisesti minua on kiinnostanut hänen runojensa metrinen rakenne.

Runo antaa anteeksi enemmän kuin proosa, jossa asiat on ajateltava loppuun. Nykyrunoudessa esiintyy paljon löysää kuvien vyöryttämistä ja epämääräistä tajunnanvirtaa, aivan kuin runo olisi sillä hyvä. Runoutena tarjotaan myös säkeiksi pätkittyä proosaa. Proosarunous taas on itsenäinen runouden ala.

Tiihosen osin mitallisen muodon pohjalta ponnistava ilmaisu on persoonallisella tavalla moderni. Hänen Kirkas ja Pimeä -runovihkosensa on Alkon tilaama haittavalistusjulkaisu vuodelta 1988. Alkoholin valmistamisella ja vähittäismyynnillä valtiolle rahaa tahkonnut Alko ei ollut kovin uskottava viinan kiroista varoittava instanssi, eikä Kirkas ja Pimeäkään, jonka oheinen runo pyrkii valistamisen sijasta ymmärtämään.

Likainen enkeli

Yön enkeli on jäänyt rappusille
reppu selässään
ja odottaa
ja likaisin kynsin kaivaa
hurmaavia korviaan

ja hänen mukanaan on lasti
ikuisesti kuumaa vettä
paljon hampaita ja jalkoja
ja pitkää piuhaa niille
joilla pääsi prakaamaan

ja niin käy tänä jouluyönä
pimeimpänä hetkenä –
pamahtavat auki
roskalaatikoiden kannet ammolleen
ja sata kaveria nousee
ilman papereita
suoraan taivaaseen.

siellä satakunnan kansa

Ylen politiikka ja yhteiskunta -toimituksen päällikkön, Paula Pokkisen, päässä alkoi soida Suomi-iskelmä oripääläisen Annika Saarikon kunallisvaalipuheiden kielikuvista. Minullakin välähti:

ministeripestit

Kulttuuriministeri on sektoriministeri, jonka salkulla ei ainakaan Suomen kaltaisessa maassa ole sanottavasti painoarvoa. Annika Saarikolle virka jäi onnellisen sattuman kautta välietapiksi matkalla Matti Vanhasen järeisiin saappaisiin.  Mediatutkimuksen maisterin korkkareihin astui Ylihärmän Pesis-Junkkareita fanittava juristi Antti Kurvinen, joka on pätevöitynyt tehtäväänsä mm. nuorisoseuran näytelmäkerhossa.