asiaa tai ei

kalevi hotanen

pahan kosketus

Virallinen kuva

kulttuurista, päivää

Tällä päivämäärällä vietetään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää. Suomalaisesta kulttuurista en sano mitään, mutta Kalevala on Elias Lönnrotin keksimä nimi suullisen kansanrunouden pohjalta luomalleen myyttiselle teokselle, josta hän laati ainakin viisi omaperäistä versiota ja olisi voinut puheittensa mukaan laatia niitä enemmänkin. On vielä syytä muistaa, että Lönnrot oli editori, joka muokkasi teokseensa muidenkin keräilyjä. Viimeisen version ollessa jo painokunnossa ilmoitti D. E. D. Europaeus Lönnrotille Inkeristä muistiin kirjoittamastaan Kullervo-runosta, josta muokkautui tärkeä osa Kalevalaa.

Nyt Kalevalasta jo yleisesti ymmärrettäneen, että kyseessä on tekijänsä fiktio eikä totenakin pidetty muinaissuomalaisten historiallisten tapahtumien ylöskirjaus, jota jotkut antroposofit ovat lukeneet kuin Raamattua ikään. Onpa olemassa kalevalaista jäsenkorjaustakin.

Kansalliseepoksen asemaan kohonneella Kalevalalla sanotaan olleen suuri merkitys suomalaisten kansallisen identiteetin luojana, mitä sillä ehkä on ollutkin, ainakin taiteen maailmassa. Tosin nykypäivän intersektionistit ovat katsoneet Aino-triptyykin kelvottomaksi Akseli Gallen-Kallelan taiteen kaanonissa.

Kalevala oli kansakoulujen lukulistalla, mutta kyllä meidän luokassa luettiin enemmän Kiven ”Seitsemää veljestä”, ja veljeksiä enemmän kielellisesti helppoa Juhani Ahon ”Rautatietä”. Kalevalasta oli kyllä kevennetty versio kouluille. Kirjoja tankattiin ääneen tylsänä vuorolukuna.

putki-nissen

Helsinkiin tultuani asetuin aluksi putki-Nissenille, joka sijaitsi paikallisesti edesmenneen Kestikartanon kiinteistön katutasossa vinottain Ateneumia vastapäätä. Baari oli sananmukaisesti putki, ahdas kuin mikä. Siellä vetelehtivä sakki oli jollakin tapaa kulttuurisesti orientoitunutta boheemiporukkaa ja pilvenveikkoja. Tungin kylmiltäni sekaan enkä hakeutunut kenenkään tuttavuuteen, joita kyllä sittemmin sikisi. Kun Nissen lopetti, perusti Kestikartano Ateneumin sivulla olevalle viheriölle jonkinlaisen kansalaiskahvion, jossa nautittiin enemmän omia kuin lippakioskin juomia. Siellä liikuskeli porukkaa, jota saattoi tavata Vanhan kahvilassakin. Tutustuin aika moneen ihan vakavasti otettavaan kulttuuristen ja poliittisten siipiensä kokeilijaan, jollainen itsekin olin. Sekaan mahtui myös erinäisiä kaupungin katukuvassa askeltavia outoja tyyppejä. Jotkut nimittivät paikkaa Kestiksen avohoitolaksi.

luen ja kuuntelen

Luen Martti Anhavan teosta Paavo Haavikon elämästä. Anhava siteeraa Kai Laitisen arvostelua Haavikon esikoisteoksesta Tiet etäisyyksiin: ”Haavikko on aito lyyrikko, tunnelmia luova ja aavistuksia herättävä; vaikka monesti onkin vaikeaa tai mahdotonta sanoa, mistä hänen runoissaan pohjimmiltaan on kysymys, tehoavat hänen tyylinsä ja runokuvansa niin, että lukija unohtaa kysellä ja tyytyy kulkemaan hänen sanojensa mukana.” Meitä lukijoita on tietysti muitakin kuin Laitisen mainitsema, mutta omassa kokemuksessani Haavikon runoista Laitinen ilmaisee jo tuossa vaiheessa Haavikon runouden myöhemmän luonteen, jossa olen monesti kompuroinut.

Tänään kuuntelin radion ykköskanavalta ohjelman ”Kuusi kuvaa taiteilija Kuutti Lavosen elämästä”. Yleensä en tätä ohjelmasarjaa kuuntele, ainakaan tarkasti, mutta tällä kertaa ei ohjelmassa ollut löperöä höpötystä. Kuutti Lavosen taidetta vain vähän nähneenä olin aivan otettu Sastamalan Pyhän Olavin kirkossa olleiden teosten edessä. Olin myös otettu päästyäni radio-ohjelmassa kurkistamaan hänen elämänvaiheisiinsa ja ajatuksiinsa, joita en ole kelvollinen tässä siteeraamaan. Näkisin mielelläni lavealti hänen tuotantoaan. Hänen nuorena kuolleen taiteilijaisänsä, Ahdin, tuotantoon tutustuin joskus Ateneumissa olleessa näyttelyssä. Kuutti Lavosen varhainen huoli oli, tulisiko hänestä isänsä veroinen. Kyllä hänestä tuli.

turhuuden markkinat

Maailman turhimmat vaalit. Minusta on samantekevää, millaisia mänttipäitä eduskunnassa istuu ministeriöiden virkamiesjohdon vaivoina, mutta se että kansanterveysasioista päättäminenkin lykätään puoluetoimistoihin, on minusta erityisen kelvotonta. Jonkinlainen tolkku pitäisi olla demokratiassakin. Kansanedustuslaitoksen viisitoistavuotinen sotevaellus on vertaistaan hakeva yhteistyökyvyttömyyden osoitus ja vaalit vertaistaan hakevaa kansanvaltakosmetiikkaa ja puoluepoliittista riekkumista. En täysin ymmärrä, mitä olen todellisesti saamassa ja mitä tulevat päätöksentekijät – teineistä hallintolääkäräireihin – ovat todellisesti antamassa, mutta ”ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

karin ääni

Maarit Niiniluodon toimittamassa kirjassa ”Karin ääni” (1990), joka vaikuttaa koostetun ääninauhoitteista, Kari ei ”rodullista” somalialaisia, joskin mainitsee heidät muutaman kerran oliivinvärisinä ihmisinä. Hänen viimeisen piirroksensa vitsi Hesarissa oli yhtä lailla tyhmät poliisit ja byrokraatit, kuin vatsa kippurassa nauravat somalilaiset.

Amerikkalaisia Kari piti uskomattoman naiiveina: ”He saattavat selittää päivänselviä asioita. Jenkki katsoo silmiin ja sanoo, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Sen jälkeen hän odottaa, että kaadut selällesi hämmästyksestä. Jos et reagoi, amerikkalainen selittää uudelleen ja näyttää sormilla.” Kari arvelee, ettei Yhdysvalloissa taida olla yhtään merkittävää amerikkalaissyntyistä filosofia. ”Viisaat amerikkalaiset ovatkin tulleet Euroopasta”, hän arvelee.

Eurooppalaisetkin saavat Karilta osansa. Euroopan yhdentymistä hän vertaa hippiliikkeeseen ja tykkää, että jos Saksasta tulee Euroopan mallivaltio, niin taivas varjelkoon meitä marssimasta heidän saappaittensa tahdissa. Karin mielestä saksalaisten vaarallisimmat ominaisuudet ovat tehokkuus ja huumorintajuttomuus. Kari suhtautui vähintäänkin skeptisesti EU:n tulevaisuuteen.

Karilla on ”Karin äänessä” hiuksia nostattavia kommentteja, minkä hän myöntää itsekin, mutta ei kuvissaan eikä teksteissään ilkeile – ainakaan minuun mielestäni. Haastava hän kannanotoissaan kyllä on, koska ei milloinkaan sano, että minun mielestäni, kuten Lilli Karista tehdyssä tv-ohjelmassa toteaa. Sarkastisesti Kari em. kirjassa sanoo: ”Minä olen niitä harvoja ihmisiä, jotka kehittyvät. Sadan vuoden kuluttua koko ihmiskunta tulee kehittymään niin kuin minä.”

Tein joskus Karista hänen studiossaan Helsingin Tehtaankadulla human interest -tyyppisen lehtijutun. Hän oli leppoisa, sympaattinen ja työni kannalta äärimmäisen helppo.

Varsinaisen keskustelumme päätteeksi terveydestään huolestunut taiteilija otti esille puuholkin, täytti sen pumpulilla ja istutti siihen filtterisavukkeen.

Osasta Karin poliittisia piirroksia aika tulee jättämään, mutta jotain jää elämään. Karin piirrokset ovat taidokkaita artefakteja, mutta eivät koko elämäntyö, vaan ennen kaikkea sen välineitä, joskin historiankirjoitusta jää aivan varmasti kuvittamaan esimerkiksi ikoninen Volgan lautturit, jota Kekkonen joutui selittämään Tehtaankadun satraapeille. Joulukatu on piirroksena klassikko. Muitakin löytyy. Veikkaan pitkää ikää myös kuvitellun Hämeen Rysänperän arkkityypeille ja elämän laitapuolen puistokemisteille ja sille mustahattuiselle pikkumiehelle.

linnuista ripsalle

Vaasan sinitiaisista en tiedä, mutta bskeripäiden kanta on runsas ja vahvistuva. Runsaimmillaan se on lounaissuomessa, mutta lintu pesii koko maassa. Täällä Turun kaupunkipuistoissakin ne viihtyvät, samoin mustarastaat, jotka käytännössä pesivät ympäri vuoden. Pihlajanmarjoja kaupunkipihlajat ovat paikoin väärällään. Tilhi-, rastas- ja punatulkkuparvia en ole vielä taivaanpankoilla nähnyt, mutta naapurin pihlajasta ovat marjat ihmeellisesti lähes hävinneet. Tilhet ovat runsastuva pesimälintu Suomessa ja eniten niitä näkee merilapissa. Huonoina pihlajanmarjavuosina marjat häviävät alta aikayksikön kaupunkipihlajistakin, mutta hyvinä vuosina lintujen ei tarvitse kierrellä marjojen perässä. Näin ajattelen. Tiaiset pärjäävät hyvin talven yli ruokintapaikkojen ansiosta. Talvipakkasilla ne ahtautuvat linnunpönttöihin ja rakennusten koloihin nukkumaan. Varikset, harakat, varpuset, tiaiset ja kevätkylmillä viherpeipot ovat yleisiä pihalintuja täälläkin. Iltahämärissä naakat pitävät äänekkaitä kokouksiaan pihapuissa. Ensimmäisen sepelrastaan (toukomettisen) mölytessä pihapoppelissa on jo lähes kesä.

kirjakisoista

Toimittaja Miia Gustafsson toteaa nettijutussaan Jukka Viikilän päässeen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnollaan harvojen ja valittujen joukkoon voittaessaan palkinnon toistamiseen. Toimittajan mukaan vain aiemmat tuplapalkitut Olli Jalonen ja Bo Carpelan ovat yltäneet samaan. Herää kysymys, kilpailevatko kirjat vai kirjailijat. Viikilän voittokirjan, Tavaallinen vastaanotto, runkona on kirjailijan kokema sydänleikkaus, joskaan hänen mukaansa teoksessa ei ole kysymys autofiktiosta. En ole lukenut kirjaa.

En pysty sanomaan, edustavatko yksien ja samojen kirjoittajien teokset kaunokirjallisuutemme kärkeä, mutta jos edustavat, vaikuttaa kärki kapealta. Kirjojen valinnassa ylinnä on kaupallinen intressi, jota ryyditetään edesmenneistä kirjakisoista tuttujen kasvojen uusilla kirjallisilla tuotoksilla.  

Lopulta on samantekevää, mikä teos valitaan. Paavo Haavikko saattoi olla oikeassa todetessaan kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinnassa olevan kysymys taikurin hattutempusta. Entisenä johtotason kustannusvirkailijana hänellä oli tieto ja näkemys.

Takavuosina kirjakaupat valittivat, että tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneet teokset olivat huonosti myyviä. Tästä nykyisestä, nykymusiikkia käsittelevästä teoksesta, Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, en osaa mitään arvella. Tieto-Finlandian teoksellaan voittanut säveltäjä Osmo Räihälä totesi television välittämässä kirjansa esittelyssä viisaasti, että jokainen musiikillinen kokemus on oikea

Lukemisesta

Olen miettinyt, miksi proosateokset ovat nykyään melkein järkiään 600-sivuisia möykkyjä. Paksut elämäkerrat vielä jotenkin siedän, mutta kyllä Panu Rajalankin teksteissä olisi likistämisen varaa. Muistan joskus viisitoista vuotta sitten huokaisseeni muutaman kerran ennen kuin avasin Gabriel García Márquezin romaanin Sadan vuoden yksinäisyys, vaikka siinä ei ole kuin vähän päälle 400 sivua. Aikamoisia köntiköitä on työpöytäni kulmalle kuluvan syksyn aikana kertynyt, viimeisenä noin 800-sivuinen Martti Anhavan Paavo Haavikon elämä.

Voi olla, että lukemisesta on tullut aiempaa lyhyttempoisempaa, mutta nykyromaanien paksuus kertoo muuta. Ei tarvitse hävetä, jos lukeminen ei kiinnosta. Luulen, että valtaosaa ns. sivistysmaiden ihmisistä romaanit eivät kiinnosta, vaikka kirjoista metelöidäänkin. Tarmo Manni tunnusti yhdessä televisiohaastattelussa, ettei lue romaaneita, muiden ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Pentti Linkola oli kaunokirjallisuuden ystävä.

Aikoinaan jossakin radio-ohjelmassa koululääketiedettä edustava lääkäri sanoi, ettei ole lukenut elämänsä aikana kuin tenttikirjoja. Ensimmäinen ajatukseni oli, että moisen lääkärin vastaanotolle en menisi, mutta tarkemmin ajateltuani totesin, että enhän mene lääkärin vastaanotolle kirjallisuudesta keskustellakseni.

Kirjojen alennusmyynti oli aikoinaan tapaus isolla aalla, mutta nykyään kustantajat eivät pidä varastoja. Ylijäämäkirjoilla on enää poltettavan energiajätteen arvo, jollei sitten vaikkapa joku Juha Hurme osta loppuja myymättä jääneistä Niemistä ja jaa niitä ilmaiseksi toreilla.

Siivollista elämää viettävänä minulla on varaa ostaa uusi kirja silloin tällöin. Suosin pientä kirjakauppaa. Muutenkin nyt jos koskaan saa lukemattomia kirjoja alle torihintojen. Uskon, että kirja-antikvariaatit ovat kulttuuri-instituutio, joka ei hevillä katoa.

maailma heittelee

”Auran rantamilta lähti onni maahan ihanaan”, runoili loimaalainen toimittaja Väinö Kolkkala. Ote on varsinaissuomalaisten kotiseutulaulusta, jonka Jalasjärvellä syntynyt kanttori-urkuri, oopperalaulaja Väinö Louko (Toivo Nieminen) sävelsi. Laulun sanat syntyivät Helsingin yliopiston varsinaissuomalaisen osakunnan 1909–1910 järjestämän runokilpailun tuloksena. Maakuntalaulun kantaesitys oli Varsinais-Suomen nuorisoseurain liiton kesäjuhlilla Prunkkalassa (nyk. Aura) 27. kesäkuuta 1915.

Turku on Suomen keskiaikaisin kaupunki enkä olisi kuuna kullan valkeana uskonut, että muuttaisin tänne asumaan, sillä olin työmatkoillani kaupunkiin ja sen asukkaisiin alustavasti tutustunut. Mutta elämä heittelee. Korvien on totuttava kummalliseen murteeseen ja kanssakäymisen nurkkapatrioottisten ihmisten tokinaisuuteen.

Asioilla on tietysti puolensa, mutta olen niin sisäistänyt savolaisten omahyväisen ja näsäviisaan lupsakkuuden, että täkäläiseen niukkaan ihmistyyppiin on työlästä oppia.

Laajalle levittäytyneen savolaisekspansion kulku ei kohdannut Turkua. Helsinki on imenyt ja imee uutta verta Savosta, Karjalasta ja Kainuusta, mutta Turku pärjää omillaan ja muutamilla junan tuomilla, joista ei koskaan tule ”oikeita” turkulaisia, joita ovat itse asiassa vain Turun Heidekenin entisessä synnytyssairaalassa ensiparkaisunsa päästäneet. Ihmisiä on tietysti moneksi Turussakin, mutta luin taannoin syntymäylpeyttä uhkuvan tekstin, jonka mukaan muut kuin Heidekenilla syntyneet Turussa asuvat ovat vain junien ja autojen tuomia.

Turun Hirvensalossa sijaitsevaan ekumeeniseen taidekappeliin mennään  Seiskarintietä. Tien nimi on muistona alueella sijainnesta Seiskarin evakoiden talosta. Sukuni isäni puolelta on seiskarilaisia. Eniten heikäläisten hautoja Varsinais-Suomessa on Kustavissa, jossa tunnen jotenkin seisovani sukuni juurilla, vaikka ne todellisesti ovat lähinnä yhdellä Suomenlahden ulkosaarella, jonne suvun edustajia 1600-luvun alkupuoliskolla tuli. Sukujuuret äitini puolelta kaivoin Savosta asetuttuani sattumoisin Kuopioon.

Jos nureksin Turkuun sopeutumisen vaikeutta, meni minulla Kuopiossakin kymmenen vuotta, ennen kuin minut muualta tulleena todellisesti hyväksyttiin. Tosin täällä en enää pyri sosioteettiin. Kallaveden kaupunki on taaksejäänyttä elämää ja opiskelen nyt asumaan Aurajoen kaupungissa. Oikeastaan en tunne olevani kotoisin mistään. Pääkaupunkiseutu on ollut pisimpään asuinseutuani.