a-kh

asiaa tai ei

Kategoria: Uncategorized

sikailua


Juoksua harrastava valtiotieteen tohtori Jari Ehrnroot on kipaissut teinitaistolaisuudesta oikeiston juoksuhautoihin ja onnistunut mielipiteillään ärsyttämään punavihreää älymystöä, jota sanoo tokavikassa SK:ssa ymmärtävänsä. Takuuvarmasti kolme sormea omasta kädestä viittaa kuvaannollisesti häneen itseensä, kun hän kirjoittaa: ”Oma minä on kollektiivisen uskomusjärjestelmän varassa, eikä järjestelmää voi kyseenalaistaa, koska silloin persoonan tukirakenne horjuu.”

Yleisesti en jaa hänen arvomaailmaansa, mutta yhdessä asiassa kyllä ja se on tämä: ”Kun ihmiset eivät muuta keksi, he alkavat palvoa ruokaa lautasella. Otetaan siitä kuvia, vau kuinka hienoa. Jos vähän etäännytetään ja katsotaan historiallisesti, se on yleensä merkki todellisesta rappiosta.”

Asian historialliseen kontekstiin en ole perehtynyt, mutta minua inhottaa television kautta tapahtuva kaupallinen, erityisesti miesoletettujen lihangrillauskiimaan kiihottaminen. Eräs kauppaketju kehottaa jopa elämään kuin viimeistä kesää. Parempi on nälkään nääntymisen sijasta kuolla vatsa pullollaan rypsiporsasta. Sitä ei ole monille suotu.

Mainokset

mies aatteen


Tänään on se päivä vuodesta, jolloin puhalletaan pölyt kansakunnan kaapin päällä olevasta Eino Leinon kipsipäästä, puhutaan runoudesta, iloitaan suvesta ja nostetaan suomenlippu salkoon.

Eino Leino, ”mies aatteen, vaan ei periaatteen”, tarttui herkästi hetkeen ja kansalaissodan aattona 20.1.1918 ilmestyneestä Leinon Sunnuntai-lehdestä saatiin lukea hänen ylistyksensä Leninille ja Trotskille ja bolshevikkien voittoisalle vallankumoukselle, joka poiki itsenäisyyden Suomelle:

”Epäilemättä he tarkoittavat koko ihmiskunnan eivätkä vain oman valtakuntansa parasta. Venäjän valtakunta tulee aines-osiinsa hajoamaan, mutta kiitollinen ihmiskunta tulee heitä siunaamaan ehkä eräinä sen suurimmista hyväntekijöistä.”

Mutta eipä aikaakaan, kun Leino povasi ”punaiselle hirmuvallalle” ja ”Leninin diktatuurille” pikaista loppua. Kansalaissota aiheutti piileskelevässä Leinossa pelkoa ja ahdistusta ja sodan loputtua hän ylisti Mannerheimia ilmestyskirjallisen pedon kukistamisesta.

Eino Leino halutaan muistaa ennen kaikkea runoilijana ja runoilijanakin hänet muistetaan yhteisen kansan keskuudessa aika kapeasti. Hymyilevän Apollon erinäisiä osia unohtamatta luulisin, että Leinon tunnetuin ja toivotuin runo on Nocturne, vaikka se ei luontokuvaukseltaan ihan ”nappiin” osukaan. Ohessa on runon viimeinen, kolmisäkeinen versio. Keskimmäinen säkeistö yleensä tarkoituksellisesti unohdetaan ja hyvä niin, sillä se on todellakin turha.

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk’ on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk’ on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Tulun ja Polin lääni on punainen


Jarkko Laine, Parnasso 1967

apinapaistia johtajan kesähuvilalla


Joo, se oli johtajan kesähuvilalla,
upea päivä,
kana ruskistui grillivartaassa,
kun helmet kaulassa asteli hippi pihalle
vilkaisi johtajan kanaa
ja loihe lausumaan:
On sulla puutetta, kuule,
tota posetiivias mä meinaan,
ei lähde siitä ääntä, ja
tota apinapaistia, jos mielit suuhus panna,
älä anna sen ihmeessä
palaa tuhkaksi.

Se mietti jonkin aikaa se johtaja, mittasi
kai miestä. Sanoi, että
taisi toinen kenkä unohtua
jalasta, vai kuinka.
Ei sinne päinkään, sanoi hippi.
Löysin tämän polun varresta.

KL 1976

marx 200


Edward Bernstein (1850–1932) oli sosialisti, joka kritisoi ankarasti Marxin ja Engelsin oppeja, sillä toisin kuin toverukset olivat ennustaneet, ei työväestö kurjistunut, tuotanto vähentynyt eivätkä kapitalismin kuolinkouristukset alkaneet. Keskiluokan koko ja merkitys kasvoivat ja keskimääräiset palkat nousivat eivätkä laskeneet. Bernsteinille, toisin kuin fundamentalistimarxilaisille, sosialismi ei ollut tiedettä, vaan moraalinen ihanne ja kannanotto.

Bernstein katsoi, että jos ns. tieteellinen sosialismi antaa epätosia ennustuksia ja mielettömiä toimintaohjeita, se joutaa romukoppaan. Se ei kuitenkaan merkinnyt hänelle sosialismin hylkäämistä. Sosialismi oli Bernsteinille eettinen ihanne, jolle piti löytää filosofinen perustelu. Tämän perustelun hän näki Kantin moraalifilosofiassa. Kantin mukaan ihmisellä on ehdoton itseisarvo, jota ei saa uhrata milloinkaan minkään muun hyvän saavuttamiseksi. Kant katsoi, että ihminen rationaalisena olentona on olemassa päämääränä sinänsä, mistä seuraa, ettei yhteiskunnalla ole oikeutta uhrata yksilöä yleisen hyödyn edistämiseksi; se voi käyttää hyväkseen ja uhrata vain asioita, joilla on pelkkä välinearvo.

Karl Popper (1902-1994), marxilaisuudesta luopunut ajattelija, pitää kirjassaan ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset” marxismia vaarallisimpana historismin muotona ja Marxia ansioistaan huolimatta vääränä profeettana, antaen hänelle silti myös tunnustusta: ”Emme voi tehdä Marxille oikeutta tunnustamatta hänen vilpittömyyttään. Hänen avarakatseisuutensa, hänen tosiasioiden tajunsa ja halveksuntansa sanahelinää kohtaan tekivät hänestä erään vaikutusvaltaisimmista tekopyhyyden- ja hurskastelunvastaisista taistelijoista. Hänellä oli palava halu auttaa sorrettuja… Hän teki valtavasti työtä valmistaakseen aseet taisteluun ihmiskunnan suuren enemmistön osan parantamiseksi. Hänen vilpitön totuudenetsintänsä ja älyllinen rehellisyytensä erottavat hänet edullisesti monista hänen seuraajistaan.”

Marxia tutkitaan edelleen tarmokkaasti. Hänen tekstinsä eivät ole mitään laintauluihin poltettua fundamentalistista jumaluusoppia, josta ei voisi poiketa.

(Kuvassa Jenny ja Karl)

ostit liput liikkuvii

En muista, milloin viimeksi istuin elokuvateatterissa, mutta nuorna miesnä kuusikymmenluvulla Helsingin Kruununhaassa asuessani oli elokuvissakäyntini kiivaimmillaan. Lähin teatteri oli Aula Liisankadulla Karjalaisten talossa, mutta sehän ei tietenkään riittänyt. Vähän edempänä Heimolan talossa olivat Aloha ja Arita. Puretussa Heimolan talossa kokoontui eduskunta liki 20 vuotta ja siellä annettiin maamme itsenäisyysjulistus. Komea, historiallisesti merkittävä rakennus tuhottiin 1969, mutta sitä ennen ehdin istua lukuisia kertoja 1000-paikkaisessa Alohassa, entisessä Eduskunnan istuntosalissa, joka oli aikansa tanssisalinakin.

Alohaan ja Aritaan oli omat sisäänkäyntinsä. Alohan ohjelmiston muistan länkkäripainoitteisena. Aritassa meni poikkeuksellisen pitkään suuren suosion saavuttanut Hatari, sarvikuonojen pyydystämisestä kertova elokuva, jonka pääosassa oli John Wayne.

Hieman edempänä Ateneumia kohden oli REA entisen Atlas-pankin pankkisalissa, jossa meni mm. Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla. Ensimmäinen tässä teatterissa näkemäni elokuva oli ”ylipitkä”, kohuttu Frederico Fellinin La dolce Vita, jonka pääosissa olivat mm. Anita Ekberg ja Marcello Mastroianni. Mieleeni on jäänyt myös Michelangelo Antonionin La notte, jossa Marcello Mastroiannin parina oli Jeanne Moreau. Teatteritoiminta loppui 1976 ja muuttui ravintolatoiminnaksi.

Heimolan talon seinään päätyvällä Kluuvikadulla sijaitsi Maxim, jossa kävin katsomassa mm. tanskalaisen elokuvan Pukki paratiisissa. Tämä jonkin sortin erotiikkaa edustava, kansainvälistä suosiotakin saavuttanut ja pitkään teatterissa mennyt elokuva, oli minusta täyttä roskaa.

Helsingin ydinkeskustassa ei tuolloin tarvinnut taivaltaa kauan, kun oli elokuvateatterin edessä. Ehdinpä käydä Pohjoisesplanadin ja Keskuskadun kulmassa sijainneessa legendaarisessa Kino-Palatsissakin ennen sen purkamista katsomassa West Side Storyn. Stockmann hävitti talon. Purkamisen myötä katosi hieno jugendtyylinen elokuvateatteri. Tontille rakennettiin  Aallon arkkitehtonisesti mitätön Akateemisen Kirjakaupan Kirjatalo.

Nyt kaikuvat kohtalon kellot upealle elokuvateatteri Orionille, jossa aikoinaan kävin Elokuva-arkiston näytännöissä. Talon julkisivu on suojeltu asemakaavassa, mutta teatterin kulttuurihistoriallisesti arvokkaat sisätilat eivät. Onhan julkisivunkin suojeleminen kaupunkikuvallisesti jotain, mutta mieleeni tulee Potemkinin kulissit.

(Yllä Atelier Danielin kuva Kino-Palatsin näytännöstä vuodelta 1930. Helsingin kaupunginmuseo.)

Kuopion kasarmilta


Kansalaissodan rintamalinjat eivät ulottuneet Savon perukoille, vaan kahakat olivat paikallisia. Kuuluisin tapahtumista lienee lienee ns. Huruslahden arpajaiset Varkaudessa, jossa valkoisten summamutikassakin ammuttaviksi valitsemat komennettiin riviin lahden jäälle ja heistä joka kymmenennen  sanottiin ammutun. Rivissä seisoi myös Aarre Simosen isä Edvard, mutta hänet pyssynpiippu ohitti. Tutkijat kyllä arvelevat arpajaisten olleen sikäli harkinnanvaraiset, että pahimmiksi katsotut punikit kyllä ammuttiin rivipaikasta riippumatta. Lahden jäälle jäi 280 kuollutta.

Varkaudesta vähän pohjoisemmassa Kuopiossa ei myöskään ollut rintamataisteluja, mutta kaupungissa kahakoitiin ja sinne perustettiin keskitysleiri, jossa parhaimmillaan oli 475 henkeä.

– Meijännii isä oli tuolla kasarmilla (vankileirillä), kertoi äitini serkku, 85-vuotias Vieno Kalstela, hastatellessani häntä Kuopiossa kesällä 1966. – Ja isän veli, Alappo. Sillä oli kaksi poekoo. Nuorempi niistä poijista sano, kun siinä ussein olivat isolla sakilla ulukona portilla, jonka ohi nämä suojeluskuntalaeset kuluki, että jos työ vuan minun isän tapatte, niin kun minä kasvan isoksi, niin minä tapan teitä paljon. Poeka otettiin kiinni ja kysyttiin, että missee sinä asut. Poeka neuvo missä hää assuu ja ne vei sen huoneeseen ja remmin kansa piti äetin sitte pieksee se poeka. Oottivat ja kahtovat siinä ovella vuan. Ja hetihän ne sano ne miehet, että nyt pittää pieksee niin, ettei se ennee tuolla tavalla huutele. Ja äeti pieksi sitä mitä käskettii.

– Isä joutu kasarmille vangiks ku valakoset voetti. Äet vei aina uamusella muutaman leipäpalasen piiloon sinne ja olj jollekkii aina suhahtanna, että neuvokkee Ollikaeselle, missee on hänen paketti. Tietysti ne valakoset upseerit näki ja otti äetin kiinni kaks kertoo. Ensimmäesellä kerralla ne varotti sitä ja toesella kertoo sitten ne sano, että se tapetaan. Mutta sitte oli joku niistä upseereista sanonu, että kato kun männöö ihan syytön. Äet oli ihan viimesillään. Ja ei keritty tästä vielä muuttua poes, kun Taano synty. Sitte se ei saanakkaan äeti selekääsä. Se pääsi poes. Sitten siellä olj samassa kerhossa niitä upseeria Vehmersalamelta. En muista sitä kuka se olj, joka sitten pyyti niiltä toesilta, että ettekö antas tuota Ollikaesta viijä hänen kotipuolelleen töehin, kun se on niin hyvä ammattimies, hän tarvihtis semmosta miestä. Ja niin piäs isä sieltä poekkeen.

Otto Ollikainen oli paikkakunnalla tunnettu talonrakentaja ja etumies kaupungin rakennustyömailla.


Kellonvitjoista Otto Ollikaisen tuntee.

(Yläkuvassa Kuopion vankileiri. Kuvan omistaa Kulttuurimuseo.)

Miten hillitä rottalaumaa?


”Some-ajan mielipiteet ovat kuin rottajoukko. Tarvitaan vain yksittäinen uutismuru, kun ne jo vyöryvät viemärien pimennoista. Lauma ryntää ahnaasti saaliinsa kimppuun ja kohta jäljellä on vain raadeltu ranka ja ympäristöön levinnyt karmea sotku. Mutta silloin rotta-armeija on jo saanut vainun uudesta purtavasta. Odotusarvona on, että jokainen rotta on jatkuvasti nälkäinen. Toisin sanoen: jokaisella on mielipide jokaisesta asiasta.”

Näin kosmologi Kari Enqvist somekuplasta Yle-kolumnissaan. On hyvä, että joku sanoo vähemmän nätisti asiasta, jota monet vain uskaltavat miettiä ja pitävät mölyt mahassaan, jotta eivät joutuisi rottien raadeltaviksi.

Enqvist ehdottaa siimahäntäisten ahneuden hillitsemiseksi vuosittaista ajattelun päivää, jolloin kukaan ei kommentoisi somessa mitään. Trumpkin saisi vapaasti tviitata mitä vain. Sellainen konsensus on tietysti absurdi ajatus, mutta jos kuvittelemme, että kommentointi tavalla tai toisella estyisi, täyttyisivät lääkärikeskukset vaikeasti paniikkihäiriöisistä ja katu-, ratti-, koti- ja työpaikkaraivo ja vankilamellakat lisääntyisivät ylittämättömiin määriin.

Kuva: Yle

Uudenvuoden virsi


Valkoisen Suomen runoilijanakin ansioituneelta Larin-Kyöstiltä olen löytänyt hauskan runon 1920 ilmestyneestä kokoelmasta Kohotettu keihäs. Runon nimi on Uudenvuoden virsi. Vuodesta toiseen siinä tuntuu olevan jotakin toden kaltaista.

Uusi vaiva, uusi vuosi,
niin kuin ennen monet kerrat,
vanhat vallat, uudet herrat,
vanha kausi, uusi kuosi.

Katso uudenvuoden peiliin,
vasen on nyt oikealla,
vanhaa viinaa uuteen leiliin
Ranskan nimilipun alla.

Saksman, Ranska vuoroin voittaa,
vielä ryssä juoda jaksaa,
enkelsmanni suuta soittaa,
kuka viimein viulut maksaa!

Käännä tinakauhaa
niin kuin ennen lasna tehtiin,
rauhanpiiput polttaa rauhaa,
toiset tottuu ryssänlehtiin.

Sipulista silmät vettyy,
pippuria ulkomaista
pitäis saada, toiveet pettyy;
tääll’ on kinaa kaikenlaista.

Puoluepukit hiessä häärää,
puskee puita, maata märkää.
Toinen moittii, toinen määrää,
yhteen käy kuin kaksi härkää.

Uusi vuosi, uusi kuori,
uudet nyörit sekoo saumaan,
uusi nuttu, vanha vuori,
kumarrus ja käännös laumaan.

Sama riita, sama juttu,
yhtä samaa samaan virteen,
vettä juo ja käännä nuttu,
nälkävyöstäs heity hirteen.

(Jouluk. 1918)

VR kyykyttää


”Miten 12-vuotias poika palaa illalla lähijunalla Hyvinkäältä kotiin Riihimäelle? Huonosti.

Hyvinkään rautatieaseman R-kioski on jo kiinni: käteisellä lippua ei voi ostaa. Tarvitaan mobiililippu ja kännykkä. Kännykkä pojalla on, mutta ei sellaista verkkopankki- tai luottotiliä, jolta lipun voi veloittaa.

Junaan ei saa nousta ilman lippua. Sitä vahtii konduktööri, jonka homma on varmistaa, ettei kukaan edes yritä. Konduktööri ei suostu VR:n viimeisimmän uudistuksen jälkeen myymään lähijunan lippua, sillä yhtiö ”parantaa palveluaan” ja ohjaa asiakkaitaan verkkoon.

Esimerkki kertoo, että tietoyhteiskunnan sähköisten palveluiden rajat tulevat yllättävissä paikoissa vastaan. Digitalisaation pitäisi parantaa palveluja, mutta samalla se myös kaventaa niitä.”

Harri Palmolahti, Yle uutiset

Edellä kirjoitettua lukiessani meni hämmästyksen sormi kummastuksen suuhun. Esimerkkitapauksessa on 12-vuotias poika, mutta tilanteessa voisi olla kuka tahansa kalkkis peruskännykkänsä kanssa, tai ilman sitä.

Miksi ihmeessä pitää omalla kustannuksellaan hankkia älypuhelin ja softat välttyäkseen joutumasta tietoyhteiskunnan pudokkaaksi. On roistomaista pakottaa kaikki kansalaiset maksullisiin digitaalisiin itsepalveluihin, joille ei korvaavaa järjestelmää ole.

Merkillistä, että VR:n palkkalistoilla olleista palveluhenkilöistä on tehty pelkkiä kerberoksia.