Hieno runo! Tiihonen on ollut yksi lemppareistani siitälähtienkun se rupesi kirjoittamaan runoja.
Jos hänen runojaan pitäisi määritellä,niin oli se kyllä nuorempaa mallia Turtiainen, ihan selvästi. Sillä on koko ajan hyvä rytmi runoissaan, ne svengaavat,vaikka eivät aina olekaan mitallisia.
Mun lapselleni messusin aina kun mentiin jonkin hampurilaispaikan ohi että ”Ketsuppia jees/ketsuppia lahkeesees!” Se oli jossain Tiihosen lasten runokirjassa.
Sitä se vissiin meinasi, että kun on lasten herkkupaikka, niin ketsuppia vaatteissa ei voi välttää.
Ns. moderni runokin voi olla mitallista, vaikkei se rakentuisikaan perinteisten metriikan sääntöjen varaan. Esimerkiksi P. Mustapäältä löytyy sekamitallisia runoja, jotka ovat Tiihoselle ominaisia. Tiihonen edustaa mukavasti uuden ja vanhan välittävää tyyliä.
Olen parhaillaan kertaamassa nuorena Nikkilän sairaalassa kuolleen Heikkilän tuotantoa. Hänen runokokoelmaansa Miekkalintu pidetään runouden piirissä suomalaisen modernin runouden kärkiteoksena, mutta enpä tiedä mitä tuohon sanoisin. Lasse Heikkilällä (1925 – 1961) oli aikalaisia, joista muutkin voisivat tai ainakin haluaisivat kantaa tuota kunnian kruunua, ainakin Paavo Haavikko (1931 – 2008).
Lasse Heikkilän esikoinen ilmestyi 1949, Paavo Haavikon 1951. Heikkilän mielestä Haavikko matki häntä. Heikkilän runoissa kiinnitti erityistä huomiota välimerkkien ja isojen kirjainten puuttuminen, mikä runoudessamme oli tavatonta, mutta hänen tapaansa kirjoittaa ne eivät olisi istuneetkaan.
Sen muistan että äitini piti Heikkilää arvossa. Jostain syysä ei ole kuitenkaan ostanut hänen kirjojaan. Tai ainakaan minulle ei ole päätynyt äidin jäämistöstä Heikkilän tuotantoa.
Tarkoittaa siis sitä, että olen todennäköisesti lukenut Heikkilän runoja, mutta sitten nuo jotka minulla ovat kodin kirjahyllystä ovat ne jotka ”muistan”. Eivät ne ihan valemuistoja ole, mutta Eeva-Liisa Manner jotenkin ajoi omassa mielessäni Haavikon ja Heikkilän ja myös P. Mustapään ohi.
Se voi johtua siitäkin että rupesin opiskelemaan draamakirjallisuutta ja Mannerin nimi oli mainoksissa niihin aikoihin, esimerkiksi Poltettu oranssi.
Eeva Liisa Mannerin viiden hengen näytelmä Poltettu Oranssi ilmestyi 1968 ja sain sen arvostelijankappaleena. Hänen kirjoistaan olen arvostellut vain yhden runokokoelman, ilmestymisvuodesta päätellen teoksen Jos Suru savuaisi. Minulla on Mannerin muutamien yksittäiskokoelmien lisäksi kootut runot: Kirkas, hämärä, kirkas. (Tiihosen otsikointi Kirkas ja Pimeä tarkoittaa pimeästi ostettua kirkasta viinaa.)
Eeva-Liisa Mannerin kolmatta runokokoelmaa Tämä matka (1965) on pidetty joidenkin kirjallisten piirien arvioissa Suomen sodan jälkeisen modermismin yhtenä uranuurtajana siinä missä Heikkilän Miekkalintua tai Haavikon Tiet etäisyyksiin -kokoelmaa. Olen lukenut Heikkilän runotuotannon useammin kuin kerran ja edesmenneen Osmo Pekosen hänestä kirjoittaman elämäkerran, joka taustoittaa hänen runojaan.
asiaa tai ei 
Hieno runo! Tiihonen on ollut yksi lemppareistani siitälähtienkun se rupesi kirjoittamaan runoja.
Jos hänen runojaan pitäisi määritellä,niin oli se kyllä nuorempaa mallia Turtiainen, ihan selvästi. Sillä on koko ajan hyvä rytmi runoissaan, ne svengaavat,vaikka eivät aina olekaan mitallisia.
Mun lapselleni messusin aina kun mentiin jonkin hampurilaispaikan ohi että ”Ketsuppia jees/ketsuppia lahkeesees!” Se oli jossain Tiihosen lasten runokirjassa.
Sitä se vissiin meinasi, että kun on lasten herkkupaikka, niin ketsuppia vaatteissa ei voi välttää.
Ns. moderni runokin voi olla mitallista, vaikkei se rakentuisikaan perinteisten metriikan sääntöjen varaan. Esimerkiksi P. Mustapäältä löytyy sekamitallisia runoja, jotka ovat Tiihoselle ominaisia. Tiihonen edustaa mukavasti uuden ja vanhan välittävää tyyliä.
Olen parhaillaan kertaamassa nuorena Nikkilän sairaalassa kuolleen Heikkilän tuotantoa. Hänen runokokoelmaansa Miekkalintu pidetään runouden piirissä suomalaisen modernin runouden kärkiteoksena, mutta enpä tiedä mitä tuohon sanoisin. Lasse Heikkilällä (1925 – 1961) oli aikalaisia, joista muutkin voisivat tai ainakin haluaisivat kantaa tuota kunnian kruunua, ainakin Paavo Haavikko (1931 – 2008).
Lasse Heikkilän esikoinen ilmestyi 1949, Paavo Haavikon 1951. Heikkilän mielestä Haavikko matki häntä. Heikkilän runoissa kiinnitti erityistä huomiota välimerkkien ja isojen kirjainten puuttuminen, mikä runoudessamme oli tavatonta, mutta hänen tapaansa kirjoittaa ne eivät olisi istuneetkaan.
Sen muistan että äitini piti Heikkilää arvossa. Jostain syysä ei ole kuitenkaan ostanut hänen kirjojaan. Tai ainakaan minulle ei ole päätynyt äidin jäämistöstä Heikkilän tuotantoa.
Tarkoittaa siis sitä, että olen todennäköisesti lukenut Heikkilän runoja, mutta sitten nuo jotka minulla ovat kodin kirjahyllystä ovat ne jotka ”muistan”. Eivät ne ihan valemuistoja ole, mutta Eeva-Liisa Manner jotenkin ajoi omassa mielessäni Haavikon ja Heikkilän ja myös P. Mustapään ohi.
Se voi johtua siitäkin että rupesin opiskelemaan draamakirjallisuutta ja Mannerin nimi oli mainoksissa niihin aikoihin, esimerkiksi Poltettu oranssi.
Eeva Liisa Mannerin viiden hengen näytelmä Poltettu Oranssi ilmestyi 1968 ja sain sen arvostelijankappaleena. Hänen kirjoistaan olen arvostellut vain yhden runokokoelman, ilmestymisvuodesta päätellen teoksen Jos Suru savuaisi. Minulla on Mannerin muutamien yksittäiskokoelmien lisäksi kootut runot: Kirkas, hämärä, kirkas. (Tiihosen otsikointi Kirkas ja Pimeä tarkoittaa pimeästi ostettua kirkasta viinaa.)
Eeva-Liisa Mannerin kolmatta runokokoelmaa Tämä matka (1965) on pidetty joidenkin kirjallisten piirien arvioissa Suomen sodan jälkeisen modermismin yhtenä uranuurtajana siinä missä Heikkilän Miekkalintua tai Haavikon Tiet etäisyyksiin -kokoelmaa. Olen lukenut Heikkilän runotuotannon useammin kuin kerran ja edesmenneen Osmo Pekosen hänestä kirjoittaman elämäkerran, joka taustoittaa hänen runojaan.