paavo haavikosta
by a-kh
”Niin katosi voitto maailmasta, ja kuka sitä kaipaa, / en minä valita että se on poissa. / Se katosi, meni, meni, loppui. / Sitä sanotaan riskiksi nyt kun siitä on puhe, / ylijäämäksi, kun se kirjataan.
Niin katosi voitto maailmasta, ja minun on lähdettävä / ilman papereitani, / kiinnitysasiainpöytäkirjoja, lainhuudatus-, pöytä- ja / velkakirjoja, / kaikki vilpittömässä mielessä, lisäyksineen täydennyksineen, / tosi yksin.”
Tämä Paavo Haavikon (1931–2008) runo ilmestyi teoksessa Puut, kaikki heidän vihreytensä vuonna 1966. Se oli dramaattinen vuosi Haavikon elämässä. Hänen vaimonsa, kirjailija Marja-Liisa Vartio, kuoli 17.6. vain 41-vuotiaana. Tasan 30 vuotta myöhemmin kuoli heidän yhteinen tyttärensä Johanna, hänkin vain 40-vuotiaana.
Nämä olivat Paavo Haavikon elämän kolmesta tragediasta pahimmat. Ensimmäinen oli kiinteistöyrittäjäisä Heikki Haavikon lyyhistyminen kotiovelle helmikuussa 1951. Samana vuonna ilmestyi Paavo Haavikon esikoisteos Tiet etäisyyksiin, suomalaisen modernismin klassikoksi sanottu.
Luin taannoin Martti Anhavan teoksen Paavo Haavikon elämästä, jonka pääotsikkona on Niin katosi voitto maailmasta. Teoksen nimi täydentyy, kun näkee vaivan etsiä sen alkuperän ja lukea Anhavan 800-sivuisen kirjan, joka on elämäkerta lähes yhtä paljon kustannusosakeyhtiö Otavasta kuin Paavo Haavikosta. Teos ei ole juoru- tai tirkistelykirja, kuten saman kustantajan julkaisema, Mauno Saaren pikainen kirjallinen ruumiinryöstö otsikolla Haavikko-niminen mies, jolla Otava kiirehti keräämään lukijoilta helpon rahan.
Anhavan kirjassa Haavikko sijoitetaan keskeisesti Otavan kontekstiin eikä käärinliinoja kaivella tarpeettomasti. Kirjoittaja käy säntillisesti läpi sekä Haavikon tuotannon että hänen luonteensa ominaispiirteet ja pääasiallisen toimintansa kustannusvirkailijana ja liikemiehenä. Hän ei rakenna Haavikosta runoruhtinasta, mutta suo hänelle paikan runoilijaimme parnassolta.
Haavikko oli vain 20-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa ilmestyi ja avasi hänelle tien runouden modernistien kärkijoukkoon. Kai Laitinen kirjoitti (HS 16.12.1951): ”Haavikko on aito lyyrikko, tunnelmia luova ja aavistuksia herättävä; vaikka monesti onkin vaikeaa tai mahdotonta sanoa, mistä hänen runoissaan pohjimmiltaan on kysymys, tehoavat hänen tyylinsä ja runokuvansa niin, että lukija unohtaa kysellä ja tyytyy kulkemaan hänen sanojensa mukana.” Haavikon tapa rikkoa kielen rajoja on enemmän ja vähemmän ominaista koko hänen runotuotannolleen, mikä paikoin saattaa vaikeuttaa lukemista tai luetun ymmärtämistä, jollei anna tekstin kakistelematta viedä.
Paavo Haavikko lainasi surutta tekstejä itseltään ja muilta. Elämänsä vaikeana vuotena 1966 hän julkaisi tämän kirjoituksen yllä olevan runon, jossa itse asiassa palasi viisitoista vuotta aiemmin ilmestyneen esikoiskokoelmansa varhaiskypsään tekstiin:
”Joskus on lähdettävä ja oltava valmis / ja sidottava paperinsa yhteen / vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon, / joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, / ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta. /
Puhutaan monista muutoksista, / mutta tämän ainoan haluaisin väistää / ja alkaa pitkän matkan / menneisyyttä kohti,
hyödyttömiin päiviin, / jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä / ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan, /
ja palata viileydessä autioihin taloihin, / joissa tavarat on tuotu epätavallisiin paikkoihin, / mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.”
Jaakko Anhavalta ilmestyi 2014 kokoomateos Paavo Haavikon runot. Teoksen johdannossa hän tivistää näkemyksensä Paavo Haavikosta runoilijana:
Haavikko oli tuottelias, mutta runoilijana ei poikkeuksellisessa määrässä: yhtä paljon tai enemmän runoteoksia ovat julkaisseet mm. Lassi Nummi, Jyrki Pellinen, Hannu Mäkelä ja Jarkko Laine, Viljo Kajavasta puhumattakaan. Joku ehti ennen näiden koottujen ilmestymistä julistaa Haavikon ”Suomen kirjallisuuden suurimmaksi lyyrikoksi”. Näin suuria sanoja en edes tämän teoksen toimittajana ja kaikesta arvonannostani huolimatta tahdo käyttää maassa jossa ja kielellä jolla ovat kirjoittaneet ainakin Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, P. Mustapää, ja Eila Kivikkaho. Mutta vähän heitä on eikä enää tule.
asiaa tai ei 
Jep. Mulla oli Haavikko-kausi joskus ekä 5-10 vuotta sitten. En ole lukenut kaikkia. Joskus kun olen ajatellut yhteiskunnallisia juttuja, olen hypistellyt Kansakunnan linjaa, mutta en käsitä sen ajatusmaailmaa. Sen sijaan Kaksikymmentä ja yksi nappasi, mutta se ohjasi suoraan Vladimir Nabokovin tuotantoon.
Ajatusmaailmani ei ole kummallinen, mutta Haavikon on. Ajattelen juuri tuota tilinpitoa ja mitä miinustetaan ja mitä voitetaan. Onkohan se Haavikon isä sitten ollut liikemies tai joku muu pelimies?
Tuo laskujen laskeminen ja varsinkin voittojen on kummallinen juttu. Maailmahan siinä supistuu. Mutta jollain tavalla Haavikon maailma ei silti supistunut. En ole nähnyt itse ihmistä koskaan, en ole kuullut edes puhuvan. Mutta oletan että tuo Anhava pitäisi ehkä kahlata läpi, koska se on tiennyt mikä niitä tekstejä pani tulemaan.
Siis joku luovuuden lähde tietysti, mutta onko ihmisen asema yhteiskunnassa lopulta kuitenkin aika tärkeä?
Paavo Haavikon isä oli kiinteistöyrittäjä ja sellainen tuli Paavostakin. Runoilija jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden kiinteistöjä, metsiä, turvesoita… Mielestään hän ei ollut liiketoimintaa harjoittava runolija, vaan runoutta harjoittava liikemies.
Haavikko kirjoitti paljon muutakin kuin runoja, joista jälkimmäiset ovat monesti niin kryptisiä, että yksittäisten säkeiden merkitystä on mahdotonta ruveta miettimään; on parasta nostaa hattua ja jatkaa matkaa.
Olen Kai Laitisen kanssa samaa mieltä siitä, että on vaikeaa tai mahdotonta sanoa, mistä Haavikon runoissa (Tiet etäisyyksiin) pohjimmiltaan on kysymys, mutta onko sen tietäminen edes tärkeää. Runon ei tarvitse olla novelli. Kompuroin aikani Haavikon teksteissä, mutta en enää.
Lapsuuskodin kirjastosta minulle jäi muutama äidin runokirja. Haavikolta on Tuuliöinä, en tiedä minä vuonna se on ilmestynyt Otavalta, joku on repinyt nimiösivun irti. Siinä on saattanut olla omistuskirjoitus ja kirjaston uusi omistaja ei ole sellaisia suvainnut. Nidottu painos, hyvä sentään että kirjaa ei ole revitty irtolehdiksi.
Minusta selvää 1950-luvun runoutta (ellei 40-luvun), tässä osastosta Toukokuun yönä:
Ja sininen julma terä leikkasi
kuun kaaren laita, kuusta
putosi kuun sirppi, tapahtui
kymmenen kertaa ja toiset kymmenen kertaa
minun armaani leikkasi
kynttensä kuolevat punaaiset kuut.
Kuu on punainen, kuu tuoksuu vienosti,
käsiini suljettuina kymmenen kuuta
nousee.
—
Otava on sinä vuonna julkaissut Lasse Heikkilän, Maria Järvisen, Iris Kähärin, Lauri Leskisen, Heikki Lounajan, Lassi Nummen, Martti Pöyhösen ja Anja Vammelvuon kirjat, joita mainostetaan takaliepeessä nuorina kertojina. Nuorta lyriikkaa julkaisivat Haavikon lisäksi Lasse Heikkilä, Kalervo Hortamo, Eeva Salo, Juhani Tuura ja Marja-Liisa Vartio.
Vartiohan oli Haavikon vaimo ja kuoli nuorena kuten kerroit. Mutta kyllä minä nykyrunoudestakin pidän. Sitä tulee jostain syystä luetuksi näinä aikoina vähemmän kuin ennen.
Tuuliöinä ilmestyi 1953, kolmisen vuotta esikoisen ilmestymisen jälkeen. Tuomas Anhava toimi pitkään Haavikon kokoelmien kätilönä aina niiden erinomaisia nimiä myöten.
Viisi- ja kuusikymmenluvuilla julkaistiin runsaasti runokokoelmia, Liisa Enwaldin mielestä laadun kustannuksella. Noina aikoina julkaisseissa oli paljon pudokkaita.
Antikvariatisti Mikko Vartiainen totesi minulle takavuosina, että helpointa on kerätä runokokoelmien ensipainoksia. Minullekin on kertynyt lisuja, joiden tekijöistä en ole kuunaan kuullut.