paavo haavikosta

by a-kh

”Niin katosi voitto maailmasta, ja kuka sitä kaipaa, / en minä valita että se on poissa. / Se katosi, meni, meni, loppui. / Sitä sanotaan riskiksi nyt kun siitä on puhe, / ylijäämäksi, kun se kirjataan.

Niin katosi voitto maailmasta, ja minun on lähdettävä / ilman papereitani, / kiinnitysasiainpöytäkirjoja, lainhuudatus-, pöytä- ja / velkakirjoja, / kaikki vilpittömässä mielessä, lisäyksineen täydennyksineen, / tosi yksin.”

Tämä Paavo Haavikon (1931–2008) runo ilmestyi teoksessa Puut, kaikki heidän vihreytensä vuonna 1966.  Se oli dramaattinen vuosi Haavikon elämässä. Hänen vaimonsa, kirjailija Marja-Liisa Vartio, kuoli 17.6. vain 41-vuotiaana. Tasan 30 vuotta myöhemmin kuoli heidän yhteinen tyttärensä Johanna, hänkin vain 40-vuotiaana.

Nämä olivat Paavo Haavikon elämän kolmesta tragediasta pahimmat. Ensimmäinen oli kiinteistöyrittäjäisä Heikki Haavikon lyyhistyminen kotiovelle helmikuussa 1951. Samana vuonna ilmestyi Paavo Haavikon esikoisteos Tiet etäisyyksiin, suomalaisen modernismin klassikoksi sanottu.

Luin taannoin Martti Anhavan teoksen Paavo Haavikon elämästä, jonka pääotsikkona on Niin katosi voitto maailmasta. Teoksen nimi täydentyy, kun näkee vaivan etsiä sen alkuperän ja lukea Anhavan 800-sivuisen kirjan, joka on elämäkerta lähes yhtä paljon kustannusosakeyhtiö Otavasta kuin Paavo Haavikosta. Teos ei ole juoru- tai tirkistelykirja, kuten saman kustantajan julkaisema, Mauno Saaren pikainen kirjallinen ruumiinryöstö otsikolla Haavikko-niminen mies, jolla Otava kiirehti keräämään lukijoilta helpon rahan.

Anhavan kirjassa Haavikko sijoitetaan keskeisesti Otavan kontekstiin eikä käärinliinoja kaivella tarpeettomasti. Kirjoittaja käy säntillisesti läpi sekä Haavikon tuotannon että hänen luonteensa ominaispiirteet ja pääasiallisen toimintansa kustannusvirkailijana ja liikemiehenä. Hän ei rakenna Haavikosta runoruhtinasta, mutta suo hänelle paikan runoilijaimme parnassolta.

Haavikko oli vain 20-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa ilmestyi ja avasi hänelle tien runouden modernistien kärkijoukkoon. Kai Laitinen kirjoitti (HS 16.12.1951): ”Haavikko on aito lyyrikko, tunnelmia luova ja aavistuksia herättävä; vaikka monesti onkin vaikeaa tai mahdotonta sanoa, mistä hänen runoissaan pohjimmiltaan on kysymys, tehoavat hänen tyylinsä ja runokuvansa niin, että lukija unohtaa kysellä ja tyytyy kulkemaan hänen sanojensa mukana.” Haavikon tapa rikkoa kielen rajoja on enemmän ja vähemmän ominaista koko hänen runotuotannolleen, mikä paikoin saattaa vaikeuttaa lukemista tai luetun ymmärtämistä, jollei anna tekstin kakistelematta viedä.

Paavo Haavikko lainasi surutta tekstejä itseltään ja muilta. Elämänsä vaikeana vuotena 1966 hän julkaisi tämän kirjoituksen yllä olevan runon, jossa itse asiassa palasi viisitoista vuotta aiemmin ilmestyneen esikoiskokoelmansa varhaiskypsään tekstiin:

”Joskus on lähdettävä ja oltava valmis / ja sidottava paperinsa yhteen / vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon, / joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, / ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta. /

Puhutaan monista muutoksista, / mutta tämän ainoan haluaisin väistää / ja alkaa pitkän matkan / menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin, / jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä / ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan, /

ja palata viileydessä autioihin taloihin, / joissa tavarat on tuotu epätavallisiin paikkoihin, / mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.”

Jaakko Anhavalta ilmestyi 2014 kokoomateos Paavo Haavikon runot. Teoksen johdannossa hän tivistää näkemyksensä Paavo Haavikosta runoilijana:

Haavikko oli tuottelias, mutta runoilijana ei poikkeuksellisessa määrässä: yhtä paljon tai enemmän runoteoksia ovat julkaisseet mm. Lassi Nummi, Jyrki Pellinen, Hannu Mäkelä ja Jarkko Laine, Viljo Kajavasta puhumattakaan. Joku ehti ennen näiden koottujen ilmestymistä julistaa Haavikon ”Suomen kirjallisuuden suurimmaksi lyyrikoksi”. Näin suuria sanoja en edes tämän teoksen toimittajana ja kaikesta arvonannostani huolimatta tahdo käyttää maassa jossa ja kielellä jolla ovat kirjoittaneet ainakin Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, P. Mustapää, ja Eila Kivikkaho. Mutta vähän heitä on eikä enää tule.