a-kh

asiaa tai ei

Month: Touko, 2015

luontovandalismia

IMG_9942
Pidä saaristo siistinä -porukka aikoo tänä vuonna kerätä talkoovoimin rantojen roskia. On tietysti hyvä asia, että rannat ja toisinaan Saaristotien vierustat putsataan päällisin puolin irtonaisesta roskasta. Erityisesti lossipaikkojen likelle kertyy matkalaisten ryönää. Lautoissa ohjeistetaan matkustajia kyltein olemaan heittämättä roskia mereen. Mitä se kertoo ihmisistä? On hyvä, että Saaristotien pusikoita putsataan, mutta entä itse saaret, joiden jätenäkymät saavat minut vihaamaan ihmiskuntaa. Saariston jätehuolto kyllä toimii tarvittaessa niin hyvin, ettei autonraatoja ja aikansa eläneitä kodinkoneita ja muuta roinaa tarvitse luontoon sijoittaa ja jättää. Olisi kirveellä töitä, mutta sitä ennen saattaisivat saaristokuntien viranomaiset lähteä retkelle maailman kauneimpaan saaristoon tekemään luontorikollisuudelle jotain.

(Kuva suurenee klikkaamalla)

Mainokset

runouden umpisiitos

1-P1080793
Se on hienoa, että joku runomaailman varteenotettava persoona nostaa kissan pöydälle ja näyttää sen hajurauhaset. Merja Virolainen, Tanssivan karhun runoraadin puheenjohtaja, uskaltautuu sanomaan, että hänen noin sadan lukemansa runokokoelman teksti on pääosin latteaa päiväkirjamaista töhertelyä. Ohimennen toteaisin, että kouliintuneelle lukijalle sadan runokokoelman lukeminen ei ole urakka eikä mikään.

Sain aikoinaan perin kylläkseni sekä uuvuttavasta makkararunoudesta että ikään kuin aforistisista ajatelmista, joissa ei ollut minkäänlaista ajatusta. Olen vuosikymmeniä miettinyt, milloin runouden tyhjäkäynti lakkaa. Runouden uudistamisen viisi- ja kuusikymmenluvuilla aloittaneet ovat jo melkein vaienneet ja vainajoituneet. Onneksi parhaita riitti pitkään. Pellinen on kärjessä viimeisistä.

Väinö Kirstinä puhui aikanaan runouden umpisiitoksesta, mikä mielestäni kuvasi hyvin runouden silloista tilaa. Kritiikissä esiintyi myös käsite bluffilyriikka.

Runous toimii kielen varassa. Se on kielitaidetta. Kun kieli on kyvytön kommunikoimaan asian ja tunteen tasolla, jäävät jäljelle irralliset sanat ja kimurantit ilmaisut, joihin lukijan oletetaan reagoivan jollakin tunteen tai emootion tasolla.

Tekstin täytyy olla verbaalisesti niin ymmärrettävää, että se käy yhtäjalkaa lukijan ymmärryksen kanssa, olematta silti mitään rautalankavääntöistä.

Merja Virolainen aprikoi ihan perustellusti, mitä mahdetaan muistaa esimerkiksi sadan vuoden kuluttua nuoren polven teksteistä. Kielellä on rajansa ja runous voi uudistua vain sen sisällä. Tulevaisuuteen emme voi päästä ja jos menneisyydestä emme halua ammentaa, olemme tulevaisuudessa saman peräseinän edessä kuin nyt.

Pitäisiköhän runoilijoiden ottaa ohjeeksi Ylen klassikko-ohjelma Tämän runon haluaisin kuulla.

Ennen ei ollut kirjoittajakoulutusta nykyisessä merkityksessä, vaan toimittiin paljolti kamari- ja vertaiskritiikin ja kustantajien ohjauksessa. Muistan lukeneeni, miten Veijo Meri suivaantui perusteellisesti, kun Tuomas Anhava oli näpelöinyt hänen tekstiään.

Sitäkin olen miettinyt, tuottaako nykyinen kirjoittajakoulutus runouteemme klooneja, jotka edistävät runouden surkeutta. Epäilen laajaa ammattitaidon puutetta. Opetuksen on lähdettävä mitallisen runouden osaamisen perusteista, jotta kirjoittajalle avautuu riittävän lavea näkökulma runotekniikkaan ja runouden yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Osmo Jokiselta (1938–1985) ilmestyi vuonna 1964 runokokoelma Nollapiste, jossa hän tuli määritelleeksi runouden rajat. Kirjassa ei ole ainuttakaan sanaa, ainoastaan välimerkkejä koottuina yhteen ryhmään. Kirja käännettiin joitakin vuosia sitten hollanniksi.