ken tulta on

1-Tervahovi tammikuu 2015
Olavi Paavolaisesta on kirjoitettu paljon. Ensinnä tulevat mieleeni tietenkin Matti Kurjensaaren Loistava Olavi Paavolainen ja Jaakko Paavolaisen Olavi Paavolainen, keulakuva. Vuosi 2014 oli varsinainen Paavolais-vuosi sikäli, että tuolloin ilmestyi Paavolaisesta peräti kolme elämäkertaa: Ville Laamasen väitöskirja Suuri levottomuus, Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuuden professorin, H. K. Riikosen, Nukuin vasta aamuyöstä, Olavi Paavolainen 1903–1964 ja vielä Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämä. Kaikki kolme kirjoittajaa piirtävät Paavolaisesta elämänkaaren, mutta sen verran toisistaan poikkeavan, ettei häiritsevää päällekkäisyyttä kirjat peräperää lukienkaan synny.

Laamanen ja kumppanit käsittelevät Paavolaisen kirjailijanuralta hänen rooliaan kaksikymmenluvun lopun kulttuurisena keulakuvana (Tulenkantajat), toista maailmansotaa välittömästi edeltäneiden aikojen kulttuurisena havainnoitsijana ja kulttuurimatkailijana sekä sotien ja niiden jälkeisen ajan kirjallisena toimijana. Kanavaan kirjoittamassaan artikkelissa Laamanen kehuu Riikosen kirjaa aarreaitaksi, mitä se minunkin mielestäni on. Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen toteaa Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan arviossa Panu Rajalan tehneen vetävän ja viihdyttävän tarinan, joka kertoo enemmän Paavolaisen naissuhteista kuin hänen kirjallisesta työstään. Sanoisin, että kyllä Rajalankin kirja elämäkertana kestää.

Alkuvuodesta 1937 Paavolainen matkusti Etelä-Amerikkaan ja kesällä 1939 neuvostoliittoon. Saksan ja Etelä-Amerikan matkojen tuloksena syntyivät matkakirjat Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) Lähtö ja loitsu (1937) sekä Risti ja Hakaristi (1938).

Vuonna 1939 Paavolainen sai pitkällisen hakemisen jälkeen viisumin Neuvostoliittoon. Laamanen on kirjoittanut matkasta Moskovasta löydetyn n. 40-liuskaisen arkistomateriaalin pohjalta, mikä on tutkijan tekstin kiintoisin osio, koska se on varsinaisesti uutta Paavolais-teksteissä.

Vuonna 1936 Nürnbergissä kansallissosialistien puoluepäivillä Paavolaisen kulttuurinen katse kohtasi pakanauskoa hehkuvan uuden, lumoavan Saksan. Laamanen kirjoittaa perustellusti Paavolaisen kulttuurisesta katseesta. Paavolainen ei ollut poliittisesti orientoitunut; hän oli katseen kautta kokeva esteetti, visualisti. Kun Paavolaiselta kysyttiin, miksei hän maininnut mitään Saksan juutalaisvainoista, hän vastasi, ettei hänelle sellaista näytetty. Neuvostoliittoon hän pääsi vaiheessa, jolloin näytösoikeudenkäynnit oli osapuilleen pidetty.

Tk-mies Martti Haavio sanoi Paavolaisesta, ettei tämä ymmärtänyt politiikasta yhtään mitään. Laamanen toteaa, että Paavolaisesta ei Saksan-matkan myötä tullut natsi eikä sotien jälkeen kommunisti. Kiistämättä hän hurmioitui Saksassa näkemästään ja kokemastaan ja toivoi ainakin ajoittain Saksan voittavan sodan ja pelastavan eurooppalaisen kulttuurin. Vielä välirauhan aikana, jolloin Saksa tuntui olevan sodassa vahvoilla, hän kulttuurisen selustansa turvatakseen opiskeli Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjaa ja liittyi natsihenkiseen yhdistykseen, johon samaan aikaan pyrkinyttä Jarno Pennasta ei kommunistisen taustansa takia hyväksytty. Sotien jälkeen hänellä oli jonkinlainen vasemmistopiirteinen vaiheensa, joka oli mielestäni jonkinlaista kulttuuriopportunismia tai alistumista vallinneeseen poliittiseen tilanteeseen.

Etelä-Amerikkaan tehtyjen kirjojen anti perustuu osaksi saksaksan- ja ruotsinkieliseen lähdeaineistoon. Paavolainen oli hyvä toimittaja. Hänen kieliaitonsa rajoittui suomen lisäksi lähinnä ruotsiin ja saksaan. Neuvostoliitossa hänellä oli hyvä saksankielinen tulkki. Lisäksi hän ymmärsi jonkin verran lapsivenäjäksi sanottua, jota oli oppinut lastenhoitajiltaan.

Neuvostoliitossa Paavolaisen asenteessa ilmeni ajoittain pidättyvyyttä, mikä sai isännät pohtimaan, tokko hän kirjailija olikaan. Asenne saattoi ainakin osittain johtua hänen vähänlaisesta Neuvostoliiton kirjallisuuden ja kirjailijoiden tuntemuksesta, mutta myös siitä, että hän halusi enemmän katsoa kuin puhua. Isännät ehkä odottivat järjestämiltään kirjailijatapaamisilta enemmän tuloksia jo Hella Wuolijoen Paavolaista mairittelevan suosituskirjeen perusteella. Kirjaa ei matkasta syntynyt.

Maailmanpalo oli jo syttynyt Paavolaisen palatessa Neuvostoliitosta ja sotien jälkeen maailma oli toinen. Paavolainen on väittänyt, että hän matkalta palatessaan olisi sotatilan takia heittänyt varovaisuuttaan muistiinpanonsa Marseillen satamassa mereen, mitä Paavolaisen elämää tutkineet eivät tunnu uskovan. Paavolainen kirjoitti Neuvostoliiton-matkastaan neljä artikkelia eri lehtiin. Lisäksi hän piti yhden epäonnistuneen esitelmän Katajanokan upseerikasinolla 29.10 1939. Jännittäjänä hän oli ottanut liikaa rohkaisuryyppyjä, jotka voimistivat hänen änkyttämistaipumustaan ja hänet oli talutettava ulos. Kuukauden kuluttua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.

Viimeisen ”kulttuurimatkansa” Paavolainen ulotti rajantakaiseen Itä-Karjalaan. ”Matkan” tuloksena syntyi ristiriitaisen vastaanoton saanut sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu, minkä jälkeen hänen kirjallinen sanelunsa loppui. Kerrottakoon, että Paavolaisen pääasiallinen tapa luoda tekstiä oli sanelu sihteerille: ensin pikakirjoitus, sitten puhtaaksikirjoitus ja lopuksi muokkaus. Tukenaan hänellä oli lukuisasti muistilappuja ja muuta aiheeseen liittyvää. Kaksi kirjaa häneltä jäi kirjoittamatta: Eros ja Prometeus sekä Tulenkantajien historia. Molempia hän oli valmistellut. On myös syytä muistaa hänen TK-vuosinaan toimittamansa Karjalasta kertovat muistojulkaisut. Hänen tulenkantajakauteensa liittyvät tekstinsä eivät ole mielestäni erityisen huomionarvoisia, paitsi ehkä 1929 ilmestynyt kirjoituskokoelma Nykyaikaa etsimässä. Vuonna 1932 ilmestynyt Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa oli Paavolaisen portti pois tulenkantajuudesta.

Paavolaisen kirjallinen ura päättyi 43-vuotiaana kestettyään kauden 1929–1946. Tämän jälkeen hän oli toistakymmentä vuotta Radioteatterin päällikkönä ja kuoli 61-vuotiaana 1964 Helsingissä Kivelän sairaalassa alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin. Kuka Kukin On -kirjassa hän mainitsee harrastuksekseen vanhan posliinin keruun.

Mainokset