a-kh

asiaa tai ei

Month: syyskuu, 2014

20 vuotta

SONY DSC
Estonian uppoaminen 20 vuotta sitten on tänä viikonloppuna ohittamaton asia ja jos kysytään, missä olin silloin, vastaan, että Kuopiossa. Sittemmin selvisi, että Estonian uppoamisen syy kovassa aallokossa oli etuvisiirin irtoaminen, mutta pitkään huhuttiin monista kummallisista syistä, joissa ei ollut päätä eikä häntää.

Kirkko on tänään ylistänyt itseään ylimpänä lohduntuojana ja rituaalisen surun järjestäjänä se onnistuikin, mutta minulle jäi valitettavasti parhaiten mieleeni Kaavin papin Savon Sanomissa ollut yleisökirjoitus, jossa ykskantaan pantiin Estonian uppoaminen Jumalan ansioksi; turma oli Jumalan varoitus ja rangaistus Ruotsin-laivoilla vietettävästä epäsiveellisestä elämästä. Kirjoitus oli niin ällistyttävä, että laadin sille vastakirjoituksen, jota en tässä muistele.

Tätä kirjoittaessani tulee oitis mieleeni muuan ”vapaan suunnan” paimen, joka kiitti Jumalaa siitä, että tämä AIDSin avulla ilmaisi mielipiteensä luonnottomasta sukupuolisesta kanssakäymisestä.

Kuvan etualalla on Utön helikopterikenttä ja taustalla tykkihalli, jonne Estonian turmassa surmansa saaneita koottiin. Saari oli vielä tuolloin armeijan tiukassa valvonnassa. Nyt se on lintubongareitten etuvartio Itämeren suulla, vaikka armeija siellä vielä hääriikin.

haan pää

1-Scan

Luin maisteri Matti Salmisen kirjan Pentti Haanpään tarina. Teos on Innon kustantama ja TSL:n logolla varustettu. Kirja ei tuo paljon lisävalaisua Haanpään tähänastiseen kirjailija- ja henkilökuvaan. Kirjoittaja itse katsoo, että suuri osa Pentti Haanpään elämästä ja työstä tulee esille vasta tässä kirjassa ja koko hänen jäämistönsä ensimmäistä kertaa julki. Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaikka se tekijänsä mielestä onkin tosi tarina miehestä nimeltä Pentti Haanpää, joka syntyi Pulkkilassa 1905 ja kuolemalla kuoli Pyhännällä 1955. Teos ei myöskään kuulu varsinaisen kirjallisuuden tutkimuksen alaan. Tekijä on kyllä tehnyt suuren työn jäljittäessään mahdollisimman tarkkaan Haanpään kirjallisen jäämistön. Tarinan konna on kustannustoimittaja Eino Kauppinen, joka omavaltaisesti pihtasi osaa Haanpään kirjallisesta jäämistöstä. Salminen oikoo uskottavasti Haanpäästä liikkeellä olevia kliseitä, joista ei tässä enempää. Mielestäni Haanpään psyyken syväluotaus on tekemättä ja hänen kirjallisen suosionsa syvin perusta tutkimatta, mutta jos tällaisia tutkimuksia on tehty, ne eivät ole yltäneet hyppysiini.

Matti Salminen on Haanpään elämän parhainpäin selittäjä, vaikka muistuttaakin tämän hanakkuudesta viinanjuontiin ja kortinpeluuseen. Salminen selittää juurtajaksaen Pentin Aili-puolison kelvottomuuden, mutta Penttiin hän suhtautuu suopeasti. Myös Aili Karjalaisella oli kirjallista harrastuneisuutta ja hän pakinoi paikalliseen lehteen, mutta kun Pentti huomasi tämän, hän tylysti tyrmäsi vaimonsa kirjoittelun kerrassaan sopimattomana. Entä jos hän olisi alkanut tukea vaimonsa kirjoittelua? Aili toimi meijerikkönä ja erinäisissä toimistotehtävissä. Toisin kuin Aili ei Pentti halunnut lasta ja ryyppäsi rankasti synnytyksen lähestyessä. Avioliitto kuitenkin kesti miten kuten. Kiinan-matkallaan suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan jäsenenä 1953 Haanpää rakastui Moskovassa koulutettuun Aune Laurikaiseen ja suhde jatkui Haanpään hukkumiskuolemaan asti.

Haanpään kirjallinen ominaislaatu oli tykkänään toisenlainen kuin ikkunoita Eurooppaan availevien tulenkantajaystäviensä. Tulenkantajat oli löyhä, Nuoren Voiman Liiton liepeille syntynyt taiteilijaryhmä, jonka useimmat kirjoittajat olivat runoilijoita. Haanpää kirjoitti kansantajuisesti, psykologisesti oivaltaen ja huumoria viljellen. Maisterisuomea hän halveksi. Hän suhtautui yhteiskuntaan avoimen kriittisesti ja Tulenkantajien lehden ensimmäisessä numerossa Olavi Paavolainen haukkui hänen sotalaitosta kritisoivan teoksensa Kenttä ja kasarmi ja tulenkantajiin lukeutuva Mika Waltari kirjoitti vastakirjan nimeltä Siellä missä miehiä tehdään.

Haanpää liittyi kirjailijayhdistys Kiilaan Arvo Turtiaisen vetämänä, mutta jäsenyys rajoittui kirjeenvaihtoon ja juttuihin Kiilan albumissa.

Haanpää hukkui ollessaan kalastamassa Iso-Lamulla ystävänsä Paavo Marttisen kanssa. Veneen joutuminen vesilastiin myrskyisellä järvellä likeisen saaren tuntumassa jäi epäselväksi, joskin Marttinen piti mahdollisena, että olisi vahingossa potkaissut veneen tapin irti. Vene löytyi seuraavana päivänä, mutta Salmisen kirjasta ei ilmene, oliko tappi paikallaan vai ei. Veneen uppoamispaikalla oli vettä 180 senttiä eli Haanpään pituuden verran, joten Pentti olisi saanut vähällä vaivalla nenänsä vedenpinnan yläpuolelle. Marttinen ui rantaan ja kahlasi seuraavana päivänä pois saaresta. Haanpään ruumis löytyi kymmenen päivän kuluttua. Onnettomuuden sattuessa molemmat olivat vahvassa humalassa. Haanpään ruumiinavauspöytäkirjassa todetaan, että aivot tuoksuivat alkoholille. Salmisen mielestä Haanpää hukkui omaa typeryyttään eikä itsemurhan tehneenä.

Haanpää oli novellisti ja jutunkertoja, ei eepikko. Hänen romaaninsa ovat paljolti novellistisia, novelliaineksista koottuja. Varmaan siksi en nuorena lukijana saanut niistä otetta. Ihmettelin vain, miksi lukeminen ei suju. Otavan Joka kodin tähtikirjastossa julkaistu Seitsemän miehen saappaat innosti minua kuitenkin kovasti. Vanhemmiten luin kaiken käsiini saamani Haanpäätä koskevan kirjallisuuden, mutta meni kauan, ennen kuin tartuin hänen omiin teoksiinsa, jotka luin yhtenä pötkönä Kontulan kirjastosta. Kirjahyllyssäni on äkkiä muistellen ainakin Maantietä pitkin, Hota-Leenan poika, Iisakki Vähäpuheinen, Noitaympyrä ja Heta Rahko korkeassa iässä.