a-kh

asiaa tai ei

polla hukassa, nestettä sukassa

p1090122
SDP:n puoluekokous oli ja meni. Kolmen ässän lehtimiehenä sain kutsun, mutta en nytkään mennyt kuulolle. Puolueväki on vaihtunut niin perusteellisesti, että tuttuja on hädin tuskin lehtineekereissäkään. Sitten Hämeenlinnan en ole kokouksiin osallistunut. Tuolloin puheenjohtajaksi valittu Jutta Urpilainen (41) halusi tehdä SDP:stä keskustapuolueen. Nyt hän kokee kasvaneensa presidentillisiin mittoihin, mutta tuskin kykenee haastamaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön (68), joka on ilmaissut olevansa myös työväen presidentti.

Sanoisin, että SDP:llä on pallo hukassa ja nestettä sukassa. Epäilen, ettei puolueen loistava tulevaisuus ole edessäpäin. Menneisyydessä on uljuutta ja taistelutahtoa, mutta nyt, kun voitettavana ei ole mitään työväenpuolueelle ominaista ja hyvinvointikakkua leikataan paksuin siivuin, on oppositiopuolue SDP kuin maata ikävissään kuopiva vossikkahevonen Kuopion torin laidalla.

Puheenjohtajavaalin äänien hajottajaksi valittu Tytti Tuppurainen (40) ilmoitti olevansa tannerilainen sosiaalidemokraatti ja hyrisi vanhaa virttä puolueesta kaikkien ihmisten puolueena, mutta kun kaikki ihmiset eivät sosiaalidemokraattista puoluetta äänestä. Oikeistososiaalidemokraatti Väinö Tanner oli maannut haudassaan jo kymmenen vuotta Tytin syntyessä.

Varmaan hilpeyttä Timo Harakassa (45) itsessäänkin herätti hänen leimautumisensa ukkoutuneen puolueen nuorisoehdokkaaksi, mutta jonkun oli uhrauduttava. Sitä paitsi viisikymppisellä ei nykyään ala varhaisvanhuus, vaan toinen nuoruus. Taloussotkujen leimaama ja ay-gangsteriksikin mainittu, puheenjohtajuutensa uusinut Antti Rinne, on Harakan ikäinen nuori.

Varsinaisia nuorisopuolueita ovat Vihreät ja Vasemmistoliitto, mutta kokoomuskin kerää paljon nuorten ääniä.

Olen ollut huolissani työväenliikkeestä, mutta taitaa olla niin, että sitä ei juurikaan ole enää kuin palautuneena wrightiläiseseen henkeen. Sosialismista on turha puhua muuten kuin historiallisena kuriositeettina. Vasemmistolaisuutta ei ole pystytty vakuuttavasti uudelleen määrittelemään ja edistyksellisyys on minulle vieläkin kirosana. Ammattiyhdistysliikettä olen pitänyt SDP:n kovana ytimenä, mutta nyt siitä ytimestä on noussut persulaiseksi vääntäytynyt työministeri. Osa SDP:n kentästä pelkää, että puolueessa alkaa valtaa käyttää ay-siipi, mikä ei sovi näkemykseen kaikkien ihmisten puolueesta.

Arvelen, että vuonna 2019 ei pääministeri tule SDP:stä, mutta vaikka tulisikin, niin mikä muuttuisi?

hattutemppu

p1090937
Hattutemppu on taas tehty. Paavo Haavikko, jonka tuotannon palkitseminen ei ollut rahvaanomaista liiketalouden mannekiinina esiintymistä, piti romaanikirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajakirjan valintaa pelkkänä taikurin hattutemppuna, ja sitä enempi se on sitä nyt, kun voittokirjan valitsee yksi henkilö. Itse asiassa koko proseduuri on minusta vähän kummallinen, mutta ei se mitään; Finlandia-spektaakkeli ei koskaan ole ohjannut tapaani valita luettavaani, varsinkaan kun romaanit ovat lukuharrastukseni häntäpäässä.

Kaunokirjallisuudessa minulla on ollut runous etusijalla, mutta sitäkään en ole ns. päivittänyt aikoihin. Voittopalkinnon saaneen Jukka Viikilän äidin, Marjatta Viikilän, runokirjoja minulla oli hyllyssäni viimeiseen muuttooni asti, jolloin jouduin tilaongelman takia karsimaan kotikirjastoani ankaralla kädellä. Marjatta Viikilän kirjojen kustantajana on helluntailiikkeen Ristin Voitto ja kirjat olin saanut yhdeltä Helsingin Saalem-seurakuntaan kuuluvalta tuttavaltani ikään kuin evankeliointina.

”Kun eräässä tiukemmassa vaiheessa kuudes perättäinen sukupolviromaani oli puolessa välissä, pimahdin ja kävin hautaamassa sen pihalle. Aamulla kaivoin sen ylös, puhdistin ja aloitin alusta ja tottavie, kirja olikin mainio.”

Näin lohkaisee Finlandia-palkinnon esiraadin puheenjohtajana toiminut toimittaja Juha Roiha Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kuudennesta teoksesta Tankkien kesä. En ole lukenut hänenkään kirjoja. Hän oli vasta kirjailijantiensä alussa tavatessamme Kuopiossa puutalojen suojeluprojektissa.

Ehkä joskus vilkaisen Jukka Viikilän voittokirjaa Akvarelleja Engelin kaupungista. En pidä fiktiivisistä elämäkertaromaaneista, mutta ehkä saksalaisesta arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelistä tiedetään niin vähän, että Viikilällä on ollut mahdollisuus luoda ihan oikea Engel.

immu juicesta

juice_leskinen
Alla olevassa osoitteessa kuopiolainen kirjallisuustoimittaja-pakinoitsija Väinö Immonen (Immu) muistelee olkaveljelleen Ojarummulle ystäväänsä Juice Leskistä.

http://immu.suntuubi.com/

Kuva: Juha Siltanen 1.8.2006

Myrsky ja päivänpaiste

kekkonen3
Asiallisesti ottaen turhia kirjoja ilmestyy vuosittain. Tämän vuoden kirjallisiin turhakkeisiin kuuluu Maarit Tyrkön Presidentti ja toimittaja, jossa ei ole olennaisesti muuta uutta kuin Urho Kekkosen (s. 1900) ja Maarit Tyrkön (s. 1947) kirjeenvaihdosta irtoava anti, mikä ei ole paljon. Tosin Unto Hämäläinen pitää kirja-arviossaan henkilöiden välistä suhdetta liki vuosisadan rakkaustarinana, mutta itse kirja on kuitenkin eri asia.

Minusta kustantaja kerää kirjalla helppoa rahaa. Kirjanteon motiivi kirjoittaa presidentistä ihmisenä ei täyty. Kirja ei tuo olennaista lisää siihen, mitä hänestä jo tiedetään. Tekijä luettelee päiväkirjamerkinnöissään tunnollisesti presidentin kalastusmatkat, hiihtokilometrit, muut matkat ja arjen työt ja paljon muuta tarpeettomasti tekstimassaa paisuttavaa. Anita Hallamakin lennähtää satunnaisesti kuvioissa kuin musta lintu.

Yhdessä televisiohaastattelussa Maarit Tyrkkö sanoi, ettei kuulu Kekkosen naisiin, vaan oli ainoastaan tyttö ja ystävä. Hyvä niin, mutta hän on myös kertonut olleensa rakastunut nainen, jonka piti pimittää julkisuudelta tunteensa. Suhde kesti vuodesta 1976 vuoteen 1981.

Kekkonen toimitti toimittajan ”arkistoon” julkaistavaksi haluamaansa aineistoa, mikä tietysti leimaa kirjoittajan liki 600-sivuista paperijärkälettä. Kirja on leimallisesti toimite ja sen anti presidentistä yksityisenä ihmisenä vähäisempi kuin presidentistä poliitikkona.

Teoksen loppusivujen lähestyessä lähestyy myös presidentin sairaus, mutta siitäkään ei ilmene muuta kuin mikä jo tiedetään. Maarit Tyrkkö valaisi vanhenevan ja sairastuvan miehen iltaa, ja ihmissuhteen surulliseksi lopuksi mies ei enää tunne tyttöä.

(Kuvassa lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 30-luvun alulla.)

jouko turkka: ota omena

IMG_8734
Haastattelin Jouko Turkkaa lehteen pariinkin otteeseen, kansallisteatterissa ja hänen kotonaan. Turkka oli vaikea haastateltava, koska puhui niin monipolvisesti ja poukkoillen – palatakseen uudestaan siihen, mitä oli jo sanonut. Häneltä ei totisesti tarvinnut sanoja lypsää. Käydessäni hänen kotonaan Helsingissä Karhupuiston kyljessä muistan, että huoneessa jossa olimme, oli vain pitkä pöytä, jolla kulhollinen omenia, ja tuoli ovensuussa. Aloittaessamme palaverin hän sanoi, että istu sinä tuolle tuolille. Hän otti omenan, asettui pitkäkseen lattialle ja sanoi, että ota sinäkin omena. Siinä tuolilla istuessa oli mahdollista pitää käsissään vain kirjoituslehtiötä ja kynää tai omenaa, joten jätin omenan oman onnensa nojaan. Haastattelun aiheena oli Turkan Helsingin kaupunginteatterille ohjaama Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä -kirjan pohjalta laadittu saman niminen teatteriversio, jonka kenraali oli vasta tulossa. Mainittuani Turkalle, että tarkoitukseni oli haastatella myös Salamaa, hän kertoi korrektisti Salaman olevan puhaltamassa pois paineitaan Linnilöiden mökillä. Hän vakuutti saavansa Salaman Helsinkiin, jos välttämättä haluaisin, mutta jätin asian sikseen. Viimeinen muistikuvani Jouko Turkasta on, kun hän haastattelun loputtua kahteen kertaan kysyy, mitä voisi tehdä hyväkseni. Se lämmitti mieltäni.

tästä ei meno parane

kukkalaulu

Tämän laulun äitini minulle opetti ilman viimeksi kuultua säkeistöä.

aiheena uskonto ja väkivalta

KRITIIKKIKAHVILA

Maanantaina 9.5. klo 18.00–19.30 Tutkijaliiton ja t&e:n Kritiikkikahvila ANTIKVARIAATTI SOFIASSA (Vuorikatu 5, 00100 Helsinki) aiheena Uskonto ja väkivalta.

Tilaisuudessa Tiina Arppe alustaa tuoreesta kirjastaan Uskonto ja väkivalta – Durkheimin perilliset.

1-emile-durkheim-672x250

Émile Durkheim (15. huhtikuuta 1858 Épinal – 15. marraskuuta 1917 Pariisi)

[Durkheim käsitteli uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot. Sen mukaan ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa. Toim. lis.]

Kommenttipuheenvuoron pitää Elisa Heinämäki. Tilaisuuden puheenjohtajana toimii Ari Korhonen. Yleisö toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi osallistumaan keskusteluun.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!
Tapahtuma fb:ssa https: //www.facebook.com/events/1723146431233403/

Lisätietoja tilaisuudesta ja teoksesta allekirjoittaneelta sekä http://www.tutkijaliitto.fi.

Ystävällisin terveisin,

Merja Hintsa
toiminnanjohtaja
Tutkijaliitto ry

aatteen sanansaattajat

Kirja Aatteen sanansaattajat

kertoo toimijoista, jotka olivat Työmiehen ja Suomen Sosialidemokraatin tukena 1895 – 1985. Pääosissa olivat myös lehden asiamiehet, joista neljääkymmentä on haastateltu. Kaikkiaan haastatteluja on lähes 60. Henkilöhakemisto käsittää 600 nimeä.

”Eero Hyvösen Aatteen sanansaattajat on tekijän toinen Työmiehen/Suomen Sosialidemokraatin historiaa käsittelevä teos. Ensimmäisessä, Sateenkaaren tällä puolen (2010) -kirjassa käytiin läpi Demarin sivutoimipisteiden historiaa niiden työntekijöiden silmin nähtynä. Nyt pääosaan pääsevät lehden levikistä, tilausmyynnistä sekä jakelusta vastaavat toimihenkilöt sekä lukuisat asiamiehet, joiden ansiosta lehti pysyi merkittävänä poliittisena vaikuttajana vuosikymmenten läpi. Hyvösen tekemät haastattelut sisältävät arvokasta ja ainutlaatuista muistitietoa niiden lehdentekijöiden työstä, joita ei tavallisesti muisteta. Haastattelut tarjoavat monipuolisia ja ristiriitaisiakin näkökulmia lehden vaiheisiin. Tulkinnat ovat sinänsä tärkeitä samalla kuin ovat tekijän ja hänen haastateltaviensa omia.”

Antti Vuorenrinne
Demokraatin päätoimittaja 2013–2015

Osta itsellesi kappale suomalaisen työväenlehdistön historiaa!

Kirja ilmestyy huhtikuussa. Hinta on 40 euroa sisältäen lähetyskulut.

Tilaukset: sari.ojala@demokraatti.fi tai puhelimitse (09) 701 0522.

erkki vala – tulenkantaja

sl_iso_tulenk_autoretki_2011232a
Erkki Valaa ei ole nostettu kansakunnan kaapin päälle eikä hän sinne minusta oikein sovikaan. Pari tohtorikoulutettavaa kirjoitti viime vuonna Tieteessä tapahtuu-lehdessä ”unohdetusta” Erkki Valasta, mutta olin hänen unohduksestaan toista mieltä, sillä Tulenkantajista ei voi puhua mainitsematta Erkki Valaa. Se, ettei hänestä ole tehty elämäkertaa tai väitöskirjaa, ei merkitse, että hänet olisi unohdettu. Tulenkantajat-lehden päätoimittajuuden Erkki Valalta vehkeillyt Olavi Paavolainen sen sijaan on noussut Tulenkantajien kärkinimeksi.

Tulenkantajat oli löyhä, enimmäkseen kirjoittavien nuorten ihmisten yhteenliittymä ja toverijoukko, joka sai alkunsa Nuoren Voiman Liiton kirjallisesta harrastuspiiristä. Vuonna 1925 julkaistun Hurmioituneet kasvot -runokoelman kirjoittivat Elina Vaara, Katri Vala, Yrjö Jylhä, Olavi Lauri, Ilmari Pimiä, Lauri Viljanen. Katri Vala oli Erkki valan sisko, Olavi Lauri oli Olavi Paavolainen ja Ilmari Pimiä Olavi Paavolaisen elinikäinen kumppani.

Erkki Valan päätoimittamasta Tulenkantajat-lehden näytenumerosta vuodelta 1928 voisi satunnaisesti poimia Mika Waltarin, P. Mustapään, F. E. Sillanpään, Lauri Viljasen, Arvid Järnefeltin, Sulho Rannan, Einari Vuorelan, Elsa Enäjärven, Hagar Olssonin, Olavi Paavolaisen. Osa kirjoittajista on tulenkantajiksi katsottavia, osa ei.

Erkki Vala eli pitkän, vaiherikkaan elämän ja hänen kuolemastaan on kulunut vasta viisitoista vuotta. Nuori tutkijatohtori Ainur Elmgren Helsingin yliopistosta on kokoamassa hänestä elämäkertaa. Tohtorikoulutettava Matti Mieskonen Turun yliopistosta tekee väitöskirjaa aiheenaan ”Erkki Vala ja käsitteen tulenkantajat historiallinen rakentuminen.” Tulenkantajuus on yleensä tulkittu varsin väljästi ja tutkimusaiheen jälkimmäinen osio tuntuu vähän tekotieteelliseltä, mutta kiitettävästi formuloidulta. Vastikään ilmestyi kolme elämäkerrallista teosta Olavi Paavolaisesta entisten lisäksi, joten on jo aika saada Erkki Vala esille edes kahden teoksen voimin. Valan omat muistelmat eivät tulleet julki. Pari kertaa kysyin häneltä niistä, mutta hän väisti kysymykseni.

Olin Erkki Valan kanssa satunnaisesti tekemisissä joitakin vuosia. Vierailin hänen kodissaankin ja olin sivustakuuntelijana joissakin keskusteluissa, mutta en kuitenkaan seurannut niin läheltä hänen elämäänsä, että minulta saisi elämäkerrallista aineistoa. Näin hänet ensimmäisen kerran kuusikymmenluvun jälkipuoliskon alulla, kun hän osallistui kutsuttuna Helsingin Akateemisten Sosialistien (AS) kokoukseen työpaikallani. Muista osallistujista voisin mainita Atos Wirtasen.

Erkki Vala ei tietääkseni ollut puoluepoliittisesti sitoutunut, mutta vasemmistolainen hän oli ja liikuskeli ainakin Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen liiton (TPSL) liepeillä. Wkipedian mukaan hän vuodesta 1951 toimi Suomen Sosialidemokraatin ja Turun Sanomien vakituisena avustajana, mutta hän kirjoitti laajoja poliittisia katsauksia myös 1957 perustettuun Päivän Sanomiin, ay-väen ja sittemmin TPSL:n äänenkannattajaan. Lehden ensimmäinen toimittaja oli Matti Kurjensaari. Vala kirjoitti myös muutaman jo unohduksiin jääneen romaanin. Hän oli leimallisesti toimittaja ja kirjoittajana rohkea yhteiskunnallisten epäkohtien esilletuoja ja tarkka maailmanpolitiikan seuraaja. Ihmisenä hänellä oli, ainakin kanssani keskustellessaan, positiivinen elämännäkemys ja sain häneltä pariin otteeseen toruja muutamien lehtikirjoitusteni takia.

Tulenkantajat on albumin, aikakauslehden ja ryhmän nimi, jonka Martti Haavio väittää Jalmari Jäntin keksineen. Nimen isäksi on mainittu myös Ilmari Jäämaa. Isyys jäänee Matti Mieskosen selvitettäväksi.

Tulenkantajien Tulenkantajat-lehti lopetti ilmestymisensä 1930. Erkki Vala otti lehden nimen uusiokäyttöön perustaessaan oman lehtensä 1932.

Kuvassa tulenkantajia autoretkellä 1927 menossa Arvid Järnefeldtiä tapaamaan. Erkki Vala istuu pelkääjänpaikalla.