a-kh

asiaa tai ei

liikkeen suunta


Kun Mauno Koivistolta kysyttiin hänen kantaansa sosialismiin, hän sanoi olevansa bernsteiniläinen sosialisti ja totesi tätä löyhästi siteeraten, että tärkeämpää on liike kuin päämäärä.

Eduard Bernstein (1850-1932) oli saksalainen sosiaalidemokraatti, sosiaalidemokraattinen teoreetikko ja poliitikko, jota pidetään revisionismin isänä. Hänen mukaansa työväenliike tarvitsee lujat eettiset periaatteet eikä mitään utopistista kuvaa tulevaisuuden paratiisista, mistä syystä oikeiden periaatteiden ohjaama liike on tärkeämpi kuin jokin kuviteltu päämäärä.

Bernstein ei sinänsä halunnut hylätä sosialismia, vaan piti sitä eettisenä ihanteena, jolle oli löydettävissä filosofinen perustelu. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ns. tieteellisen sosialismin hän katsoi joutavan romukoppaan sen antamien epätosien ennustusten ja mielettömien toimintaohjeiden takia. Toisin kuin herrat olivat ennustaneet, ei työväestö kurjistunut, tuotanto vähentynyt eivätkä kapitalismin kuolinkouristukset alkaneet.

Meillä kansandemokraattisen liikkeen jäseniä, jotka eivät halunneet olla taistelevia kommunisteja, nimiteltiin taistolaisten taholta halveksivasti revareiksi ja reppareiksi.

manu

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto

(Kimmo Pyykkö 1982)

Urho Kekkonen oli presidenttinä oma lukunsa vallankäyttäjänä ja demokraattisen vallankäytön ylittäjänä. Mauno Koivisto raivasi kansakunnalle tien parlamentarismiin. Presidentin valtaoikeuksien vähennyttyä Matti Ahtisaari ja Tarja Halonen tuntuivat olevan vähän ymmällään. Sauli Niinistö herätti minussa aluksi huomiota pönöttävänä ja kulmiensa alta katsovana. Hänen olemuksessaan on mielestäni virkamiesmäistä jäykkyyttä, mutta  jämäkkyyttäkin ja valtiomiesmäistä viranhoidollista vakuuttavuutta.

Mauno Koivisto muistoissamme!

vappu on työläisten


Vappu on työläisten ja ylioppilaiden juhla ja poliitikkojen työpäivä. Vappuna on perinteisesti marssittu, mutta minä en ole marssinut Mäntymäelle enkä Senaatin- tai Hakaniemen torille. Ollessani politiikan työläisenä Helsingissä minut yleensä komennettiin puhumaan jonnekin huitsin nevadaan ay-väen yhteiseen vappujuhlaan, jonne isokenkäiset eivät vaivautuneet. Olin autottomana ihan omiani kaukaisiin taajamiin, jonne kerran päivässä bussi kulki. Tällaisia vappujuhlia järjestettiin pikkupaikkakunnilla, joissa nurkkakuntaiset vappumarssit olisivat herättäneet vain hilpeyttä kulmakunnan pikkuporvareissa.

Lapsena halusin mennä marssijonoon, mutta minua ei päästetty, sanottiin vain, että marssijat ovat kommunisteja. Minua ei haluttu päästää edes elokuviin työväentalolle, koska se oli kommunistien paikka, mutta siitä se yhteiskunnallinen valistuminen alkoi. Vasta kypsässä nuoruudessani aloin ymmärtää jotakin poliittisesta työväenliikkeestä, kommunismistakin.

Ennen pitkää vappukokoontumisia alkoivat harrastaa muutkin kuin työväenpuolueet. Kun Veikko Vennamolta tv-katsauksessa kysyttiin, marssivatko myös SMP:n jäsenet, vastasi hän, että me emme ole marssilaisia.

En ole vuosikausiin ollut mukana vappuriennoissa. Asenteissani edustan edelleen poliittista ja ammatillista työväenliikettä ja kuulun sosiaalidemokraattiseen sanomalehtimiesliittoon. Oli työväenliikkeessä toinenkin toimittajaliitto nimeltään Toimittajaliitto, mutta sen toimintaedellytykset hiipuivat Neuvostoliiton hiipumisen myötä.

polla hukassa, nestettä sukassa

p1090122
SDP:n puoluekokous oli ja meni. Kolmen ässän lehtimiehenä sain kutsun, mutta en nytkään mennyt kuulolle. Puolueväki on vaihtunut niin perusteellisesti, että tuttuja on hädin tuskin lehtineekereissäkään. Sitten Hämeenlinnan en ole kokouksiin osallistunut. Tuolloin puheenjohtajaksi valittu Jutta Urpilainen (41) halusi tehdä SDP:stä keskustapuolueen. Nyt hän kokee kasvaneensa presidentillisiin mittoihin, mutta tuskin kykenee haastamaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön (68), joka on ilmaissut olevansa myös työväen presidentti.

Sanoisin, että SDP:llä on pallo hukassa ja nestettä sukassa. Epäilen, ettei puolueen loistava tulevaisuus ole edessäpäin. Menneisyydessä on uljuutta ja taistelutahtoa, mutta nyt, kun voitettavana ei ole mitään työväenpuolueelle ominaista ja hyvinvointikakkua leikataan paksuin siivuin, on oppositiopuolue SDP kuin maata ikävissään kuopiva vossikkahevonen Kuopion torin laidalla.

Puheenjohtajavaalin äänien hajottajaksi valittu Tytti Tuppurainen (40) ilmoitti olevansa tannerilainen sosiaalidemokraatti ja hyrisi vanhaa virttä puolueesta kaikkien ihmisten puolueena, mutta kun kaikki ihmiset eivät sosiaalidemokraattista puoluetta äänestä. Oikeistososiaalidemokraatti Väinö Tanner oli maannut haudassaan jo kymmenen vuotta Tytin syntyessä.

Varmaan hilpeyttä Timo Harakassa (45) itsessäänkin herätti hänen leimautumisensa ukkoutuneen puolueen nuorisoehdokkaaksi, mutta jonkun oli uhrauduttava. Sitä paitsi viisikymppisellä ei nykyään ala varhaisvanhuus, vaan toinen nuoruus. Taloussotkujen leimaama ja ay-gangsteriksikin mainittu, puheenjohtajuutensa uusinut Antti Rinne, on Harakan ikäinen nuori.

Varsinaisia nuorisopuolueita ovat Vihreät ja Vasemmistoliitto, mutta kokoomuskin kerää paljon nuorten ääniä.

Olen ollut huolissani työväenliikkeestä, mutta taitaa olla niin, että sitä ei juurikaan ole enää kuin palautuneena wrightiläiseseen henkeen. Sosialismista on turha puhua muuten kuin historiallisena kuriositeettina. Vasemmistolaisuutta ei ole pystytty vakuuttavasti uudelleen määrittelemään ja edistyksellisyys on minulle vieläkin kirosana. Ammattiyhdistysliikettä olen pitänyt SDP:n kovana ytimenä, mutta nyt siitä ytimestä on noussut persulaiseksi vääntäytynyt työministeri. Osa SDP:n kentästä pelkää, että puolueessa alkaa valtaa käyttää ay-siipi, mikä ei sovi näkemykseen kaikkien ihmisten puolueesta.

Arvelen, että vuonna 2019 ei pääministeri tule SDP:stä, mutta vaikka tulisikin, niin mikä muuttuisi?

hattutemppu

p1090937
Hattutemppu on taas tehty. Paavo Haavikko, jonka tuotannon palkitseminen ei ollut rahvaanomaista liiketalouden mannekiinina esiintymistä, piti romaanikirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajakirjan valintaa pelkkänä taikurin hattutemppuna, ja sitä enempi se on sitä nyt, kun voittokirjan valitsee yksi henkilö. Itse asiassa koko proseduuri on minusta vähän kummallinen, mutta ei se mitään; Finlandia-spektaakkeli ei koskaan ole ohjannut tapaani valita luettavaani, varsinkaan kun romaanit ovat lukuharrastukseni häntäpäässä.

Kaunokirjallisuudessa minulla on ollut runous etusijalla, mutta sitäkään en ole ns. päivittänyt aikoihin. Voittopalkinnon saaneen Jukka Viikilän äidin, Marjatta Viikilän, runokirjoja minulla oli hyllyssäni viimeiseen muuttooni asti, jolloin jouduin tilaongelman takia karsimaan kotikirjastoani ankaralla kädellä. Marjatta Viikilän kirjojen kustantajana on helluntailiikkeen Ristin Voitto ja kirjat olin saanut yhdeltä Helsingin Saalem-seurakuntaan kuuluvalta tuttavaltani ikään kuin evankeliointina.

”Kun eräässä tiukemmassa vaiheessa kuudes perättäinen sukupolviromaani oli puolessa välissä, pimahdin ja kävin hautaamassa sen pihalle. Aamulla kaivoin sen ylös, puhdistin ja aloitin alusta ja tottavie, kirja olikin mainio.”

Näin lohkaisee Finlandia-palkinnon esiraadin puheenjohtajana toiminut toimittaja Juha Roiha Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kuudennesta teoksesta Tankkien kesä. En ole lukenut hänenkään kirjoja. Hän oli vasta kirjailijantiensä alussa tavatessamme Kuopiossa puutalojen suojeluprojektissa.

Ehkä joskus vilkaisen Jukka Viikilän voittokirjaa Akvarelleja Engelin kaupungista. En pidä fiktiivisistä elämäkertaromaaneista, mutta ehkä saksalaisesta arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelistä tiedetään niin vähän, että Viikilällä on ollut mahdollisuus luoda ihan oikea Engel.

immu juicesta

juice_leskinen
Alla olevassa osoitteessa kuopiolainen kirjallisuustoimittaja-pakinoitsija Väinö Immonen (Immu) muistelee olkaveljelleen Ojarummulle ystäväänsä Juice Leskistä.

http://immu.suntuubi.com/

Kuva: Juha Siltanen 1.8.2006

Myrsky ja päivänpaiste

kekkonen3
Asiallisesti ottaen turhia kirjoja ilmestyy vuosittain. Tämän vuoden kirjallisiin turhakkeisiin kuuluu Maarit Tyrkön Presidentti ja toimittaja, jossa ei ole olennaisesti muuta uutta kuin Urho Kekkosen (s. 1900) ja Maarit Tyrkön (s. 1947) kirjeenvaihdosta irtoava anti, mikä ei ole paljon. Tosin Unto Hämäläinen pitää kirja-arviossaan henkilöiden välistä suhdetta liki vuosisadan rakkaustarinana, mutta itse kirja on kuitenkin eri asia.

Minusta kustantaja kerää kirjalla helppoa rahaa. Kirjanteon motiivi kirjoittaa presidentistä ihmisenä ei täyty. Kirja ei tuo olennaista lisää siihen, mitä hänestä jo tiedetään. Tekijä luettelee päiväkirjamerkinnöissään tunnollisesti presidentin kalastusmatkat, hiihtokilometrit, muut matkat ja arjen työt ja paljon muuta tarpeettomasti tekstimassaa paisuttavaa. Anita Hallamakin lennähtää satunnaisesti kuvioissa kuin musta lintu.

Yhdessä televisiohaastattelussa Maarit Tyrkkö sanoi, ettei kuulu Kekkosen naisiin, vaan oli ainoastaan tyttö ja ystävä. Hyvä niin, mutta hän on myös kertonut olleensa rakastunut nainen, jonka piti pimittää julkisuudelta tunteensa. Suhde kesti vuodesta 1976 vuoteen 1981.

Kekkonen toimitti toimittajan ”arkistoon” julkaistavaksi haluamaansa aineistoa, mikä tietysti leimaa kirjoittajan liki 600-sivuista paperijärkälettä. Kirja on leimallisesti toimite ja sen anti presidentistä yksityisenä ihmisenä vähäisempi kuin presidentistä poliitikkona.

Teoksen loppusivujen lähestyessä lähestyy myös presidentin sairaus, mutta siitäkään ei ilmene muuta kuin mikä jo tiedetään. Maarit Tyrkkö valaisi vanhenevan ja sairastuvan miehen iltaa, ja ihmissuhteen surulliseksi lopuksi mies ei enää tunne tyttöä.

(Kuvassa lakimies Urho Kekkonen kävelyllä Ateneumin kulmalla 30-luvun alulla.)

jouko turkka: ota omena

IMG_8734
Haastattelin Jouko Turkkaa lehteen pariinkin otteeseen, kansallisteatterissa ja hänen kotonaan. Turkka oli vaikea haastateltava, koska puhui niin monipolvisesti ja poukkoillen – palatakseen uudestaan siihen, mitä oli jo sanonut. Häneltä ei totisesti tarvinnut sanoja lypsää. Käydessäni hänen kotonaan Helsingissä Karhupuiston kyljessä muistan, että huoneessa jossa olimme, oli vain pitkä pöytä, jolla kulhollinen omenia, ja tuoli ovensuussa. Aloittaessamme palaverin hän sanoi, että istu sinä tuolle tuolille. Hän otti omenan, asettui pitkäkseen lattialle ja sanoi, että ota sinäkin omena. Siinä tuolilla istuessa oli mahdollista pitää käsissään vain kirjoituslehtiötä ja kynää tai omenaa, joten jätin omenan oman onnensa nojaan. Haastattelun aiheena oli Turkan Helsingin kaupunginteatterille ohjaama Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä -kirjan pohjalta laadittu saman niminen teatteriversio, jonka kenraali oli vasta tulossa. Mainittuani Turkalle, että tarkoitukseni oli haastatella myös Salamaa, hän kertoi korrektisti Salaman olevan puhaltamassa pois paineitaan Linnilöiden mökillä. Hän vakuutti saavansa Salaman Helsinkiin, jos välttämättä haluaisin, mutta jätin asian sikseen. Viimeinen muistikuvani Jouko Turkasta on, kun hän haastattelun loputtua kahteen kertaan kysyy, mitä voisi tehdä hyväkseni. Se lämmitti mieltäni.

tästä ei meno parane

kukkalaulu

Tämän laulun äitini minulle opetti ilman viimeksi kuultua säkeistöä.