asiaa tai ei

kalevi hotanen

avoin yhteiskunta ja sen viholliset

Scan

kiril

Sen viholliset

rauhaa ukrainaan

En ole koskaan hyväksynyt kuolemanrangaistusta. Viime aikoina olen ajatellut, että Putin voisi vaikka kävellä päin puuta perimmäisin seurauksin ja Kiril vaikka kompastua kaapuihinsa ja vetäistä henkeensä Moskovan jokea.

Olen kuunnellut luterilaisen kirkon jumalanpalveluksia, joissa jumalalta rukoillaan rauhaa Ukrainaan, mutta varmaa on, että sillä suunnalla ei oteta kantaa Moskovan patriarkaatin siunaamaan sotaan.

Sodat loppuvat jos ovat loppuakseen ja jatkuvat jos ovat jatkuakseen. Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa ei lopeta minkään kirkkokunnan maagiset menot. Siihen tarvitaan toisenlaiset konstit.

kaukana maailman rannoilta

paavo haavikosta

”Niin katosi voitto maailmasta, ja kuka sitä kaipaa, / en minä valita että se on poissa. / Se katosi, meni, meni, loppui. / Sitä sanotaan riskiksi nyt kun siitä on puhe, / ylijäämäksi, kun se kirjataan.

Niin katosi voitto maailmasta, ja minun on lähdettävä / ilman papereitani, / kiinnitysasiainpöytäkirjoja, lainhuudatus-, pöytä- ja / velkakirjoja, / kaikki vilpittömässä mielessä, lisäyksineen täydennyksineen, / tosi yksin.”

Tämä Paavo Haavikon (1931–2008) runo ilmestyi teoksessa Puut, kaikki heidän vihreytensä vuonna 1966.  Se oli dramaattinen vuosi Haavikon elämässä. Hänen vaimonsa, kirjailija Marja-Liisa Vartio, kuoli 17.6. vain 41-vuotiaana. Tasan 30 vuotta myöhemmin kuoli heidän yhteinen tyttärensä Johanna, hänkin vain 40-vuotiaana.

Nämä olivat Paavo Haavikon elämän kolmesta tragediasta pahimmat. Ensimmäinen oli kiinteistöyrittäjäisä Heikki Haavikon lyyhistyminen kotiovelle helmikuussa 1951. Samana vuonna ilmestyi Paavo Haavikon esikoisteos Tiet etäisyyksiin, suomalaisen modernismin klassikoksi sanottu.

Luin taannoin Martti Anhavan teoksen Paavo Haavikon elämästä, jonka pääotsikkona on Niin katosi voitto maailmasta. Teoksen nimi täydentyy, kun näkee vaivan etsiä sen alkuperän ja lukea Anhavan 800-sivuisen kirjan, joka on elämäkerta lähes yhtä paljon kustannusosakeyhtiö Otavasta kuin Paavo Haavikosta. Teos ei ole juoru- tai tirkistelykirja, kuten saman kustantajan julkaisema, Mauno Saaren pikainen kirjallinen ruumiinryöstö otsikolla Haavikko-niminen mies, jolla Otava kiirehti keräämään lukijoilta helpon rahan.

Anhavan kirjassa Haavikko sijoitetaan keskeisesti Otavan kontekstiin eikä käärinliinoja kaivella tarpeettomasti. Kirjoittaja käy säntillisesti läpi sekä Haavikon tuotannon että hänen luonteensa ominaispiirteet ja pääasiallisen toimintansa kustannusvirkailijana ja liikemiehenä. Hän ei rakenna Haavikosta runoruhtinasta, mutta suo hänelle paikan runoilijaimme parnassolta.

Haavikko oli vain 20-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa ilmestyi ja avasi hänelle tien runouden modernistien kärkijoukkoon. Kai Laitinen kirjoitti (HS 16.12.1951): ”Haavikko on aito lyyrikko, tunnelmia luova ja aavistuksia herättävä; vaikka monesti onkin vaikeaa tai mahdotonta sanoa, mistä hänen runoissaan pohjimmiltaan on kysymys, tehoavat hänen tyylinsä ja runokuvansa niin, että lukija unohtaa kysellä ja tyytyy kulkemaan hänen sanojensa mukana.” Haavikon tapa rikkoa kielen rajoja on enemmän ja vähemmän ominaista koko hänen runotuotannolleen, mikä paikoin saattaa vaikeuttaa lukemista tai luetun ymmärtämistä, jollei anna tekstin kakistelematta viedä.

Paavo Haavikko lainasi surutta tekstejä itseltään ja muilta. Elämänsä vaikeana vuotena 1966 hän julkaisi tämän kirjoituksen yllä olevan runon, jossa itse asiassa palasi viisitoista vuotta aiemmin ilmestyneen esikoiskokoelmansa varhaiskypsään tekstiin:

”Joskus on lähdettävä ja oltava valmis / ja sidottava paperinsa yhteen / vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon, / joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin, / ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta. /

Puhutaan monista muutoksista, / mutta tämän ainoan haluaisin väistää / ja alkaa pitkän matkan / menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin, / jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä / ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan, /

ja palata viileydessä autioihin taloihin, / joissa tavarat on tuotu epätavallisiin paikkoihin, / mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.”

Jaakko Anhavalta ilmestyi 2014 kokoomateos Paavo Haavikon runot. Teoksen johdannossa hän tivistää näkemyksensä Paavo Haavikosta runoilijana:

Haavikko oli tuottelias, mutta runoilijana ei poikkeuksellisessa määrässä: yhtä paljon tai enemmän runoteoksia ovat julkaisseet mm. Lassi Nummi, Jyrki Pellinen, Hannu Mäkelä ja Jarkko Laine, Viljo Kajavasta puhumattakaan. Joku ehti ennen näiden koottujen ilmestymistä julistaa Haavikon ”Suomen kirjallisuuden suurimmaksi lyyrikoksi”. Näin suuria sanoja en edes tämän teoksen toimittajana ja kaikesta arvonannostani huolimatta tahdo käyttää maassa jossa ja kielellä jolla ovat kirjoittaneet ainakin Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, P. Mustapää, ja Eila Kivikkaho. Mutta vähän heitä on eikä enää tule.

kaasua

Suomen ja neuvostoliiton välisen kaasuputken avajaisia vietettiin 9.1.1974 Kouvolassa valtiollisin arvovierain, joita olivat mm. tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov.

Neuvostoliiton apulaisrakennusministeri totesi liturgisesti kaasuputken olevan poliittisen toiminnan ja YYA-sopimuksen konkreettinen tulos. Tohtori Jukka Seppinen rohkeni todeta 1971 ilmestyneessä Karjalais-elämäkerrassaan, ”että kiertämällä hanat kiinni myyjä voi kriisitilanteessa lamauttaa maakaasusta riippuvan toiminnan.” Silloisessa Suomessa Seppisen toteamus oli poliittisesti vähintäänkin arveluttava.

Neuvostoliitto on mennyt mailleen ja Venäjä kiertänyt kaasua Suomeen johtaneet hanikat kiinni, koska maamme on kieltäytynyt rahoittamasta kaasukaupalla Vladimir Putinin Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Venäjän kaasu on käsittänyt vain 30 prosenttia Suomen teollisuuden energiantarpeesta ja hyvin korvattavissa, joten itänaapuri pitäköön kaasunsa hyvänään.

terveen järjen puolustus

Kirjoista puheen ollen ostin eilen herätteenä TJP-kirja 1:n. Lyhennys merkitsee ”Terveen järjen puolustus”. Kirjan nimi on ”Itsenäinen Suomi – puolueeton Pohjola”, alaotsikkona ”Poimintoja lehdistökeskustelusta Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa”. Kirjan on saattanut maailmalle Kauko Kareen ALEA-KIRJA OY vuonna 1967.

On mielenkiintoista lukea, mitä jo edesmenneet kirjoittajat ajattelivat suunnitelmasta pohjoismaisen puolueettomuus- ja puolustusliiton aikaansaamiseksi. Keskustelu jäi teoreettiseksi, sillä Norja ja Tanska olivat natosidonnaisia eikä YYA-sopimus antanut Suomelle liikkumavaraa. Presidentti Kekkosenkin kaavailut ydinaseettomasta Pohjolasta jäivät poliittiseksi kuriositeetiksi.

Nyt Suomi on liittymässä sotilasliitto Natoon, jonka pelotevaikutus perustuu ydinaseisiin. Suomi ei periaatteellisista syistä halunne ydinaseita maaperälleen. Ymmärrän kyllä eräiden Natoon liittymistä vastustaneiden kansanedustajien sekä Sadankomitean ja Rauhanliiton vastenmielisyyden USA-vetoista sotilasliittoa kohtaan. Nato ei ole pelkästään sotilasliitto; sääntöjensä mukaan se huolehtii jäsenmaittensa turvallisuudesta ja vapaudesta poliittisesti ja viime vaiheessa sotilaallisesti. USA itse on likaantunut monissa sodissa toisen maailmansodan jälkeen ja sillä on maailman suurin sotilashautausmaa. Naton komentajana on viisikymmenluvun alulta ollut yhdysvaltalainen kenraali, joka on samalla myös Yhdysvaltojen Euroopan joukkojen komentaja.

Kokoomuksen Petteri Orpon uhoilu ”uussuomettumisen” loppumisesta on poliittista roskaa.

Pasifistina olen kipuillut Heikki Hiilamon tapaan sodan ja rauhan kysymyksissä. Meillä Yhdysvaltojen Vietnamin-sotaa mielenosoituksin vastustaneiden keskuudessa heräsi kysymys, voisimmeko olla pasifisteja Vietnamissa. Joku toi esille käsitteen tarkoituksenmukaisuuspasifismi, tarkoittaen sitä, että puolustussodassa myös pasifisti voi tarttua aseeseen, toisin kuin monopasifisti, josta hyvin tunnettuna esimerkkinä Suomessa on tapaus Arndt Pekurinen, mikä innoitti Erno Paasilinnan kirjoittamaan kirjan ”Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus”. Teloituskäskyn antanut kuoli Mannerheim-ristin ritarina.

vielä kerran puristan kättänne

”Vielä kerran puristan täydestä sydämestäni kättänne, Mauno”, kirjoitti Mihail Gorbatšov jäähyväiskirjeessään Mauno Koivistolle.

HS:n Kuukausiliitteestä löytyvä Unto Hämäläisen pitkä juttu Koiviston Venäjä-suhteesta on valitettavasti maksumuurin takana.

pyhät pahat ja rumat

salaliittoteoriat

Suomalaisten ”suosituin” salaliittoteoria on uskomus siitä, että Lee Harvey Oswald ei toiminut yksin John F. Kennedyn salamurhassa. Tähän uskoo ainakin vähän 38,4 prosenttia Turun yliopiston johtaman FINSCI-hankkeen kyselytutkimukseen vastanneista suomalaisista. Suosituimman koronasalaliittoteorian mukaan virus kehitettiin laboratoriossa, kotimaisista salaliittoteorioista suosituin on usko median punavihreään toimittajablokkiin. 

Suomalaisten tiedepääomaa tutkivan FINSCI-hankkeen tutkimuksessa selvitettiin suomalaisten salaliittoteoriauskomuksia. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä tietokirjailija, yhteiskuntatieteiden tohtori Pasi Kiviojan kanssa, ja tuloksia esitellään laajemmin Kiviojan tuoreessa tietoteoksessa ”Salaliittoteorioiden ihmemaassa”, jonka Docendo Oy julkaisee 17.3.2022. Lisäksi aineistosta valmistellaan tieteellistä julkaisua.

Kennedyn murhaan liittyvän salaliiton rinnalla muut yleiset salaliittoteoriat koskivat esimerkiksi vapaamuurareiden toimintaa liike-elämässä, tietokoneyritysten ohjelmistoihin tarkoituksella tekemiä virheitä myynnin edistämiseksi ja iPhonen käyttäjien keskustelujen luvatonta tallentamista.

Suosituin koronasalaliittoteoria liittyy viruksen oletettuun alkuperään: 24,1 prosenttia vastanneista uskoo, että virus kehitettiin alun perin laboratoriossa. Uskomuksilla huomattiin olevan yhteys halukkuuteen ottaa koronarokotus.

– Rokotuksesta kieltäytyvät ja sen suhteen empivät olivat taipuvaisempia uskomaan erilaisiin koronavirukseen liittyviin salaliittoteorioihin kuin rokotuksen ottaneet, FINSCI-konsortion johtaja, apulaisprofessori Johanna Kaakinen toteaa.

Suosituin puhtaasti suomalaisia toimijoita koskeva uskomus oli se, että suomalaisessa mediassa valtaa pitää punavihreä toimittajablokki. Tähän uskoi noin joka viides vastaaja (19,3 prosenttia).

(Lähde: Turun yliopiston tiedeuutiset)

kirjakauppa rosebud tunnustaa värejä

Yhtenä päivänä sota päättyy. 
Panssarit palaavat pimeisiin luoliinsa, pommittajalaivueet kaartamaan taivaalle näytöslentojaan, kenraalit paraateihin ylvästelemään urheudellaan.
 
Äidit kaivautuvat raunioista hautaamaan poikansa, lapset itkemään isäänsä. Pakolaiset löytävät tuhotut kotinsa ja käyvät jälleenrakennukseen. Suunnattoman surun ja voimattoman raivon yli nousee silti yksi kaikkia yhdistävä tunne yli muiden. Rauha. 

Natsi-Saksan tapaan Neuvosto-Venäjän suuruudenhullut johtajat ovat ajaneet nuoret sotilaansa murhaamaan ja kuolemaan omien valtapyrkimystensä tueksi. Stalinin joukkotuhot, Itä-Euroopan panssarit, Tsetsenian kansamurha ja Ukrainan siviilien pommittaminen pitää osata täydellisesti tuomita ja voida erottaa Venäjän kansan omista kärsimyksistä. Enää ei saa palata häpeän aika, jolloin totuus tuomitaan, leireillä ja pommisuojissa kirjoitetut sanat peitetään reaalipolitiikan viitalla.